Elämäni aivovuotona

Tammikuussa 2017 valmistuin humanististen tieteiden kandidaatiksi pääaineenani yleinen kielitiede. Oli aika miettiä jatko-opintoja, ja koko maailma oli avoinna. Yliopistot ympäri maailmaa olivat täynnä mitä mielenkiintoisempia opiskeluohjelmia, ja niistä piti vain valita mieluisansa. Minulla ei ollut kovin tarkkoja kriteerejä siitä, minne haluaisin jatkaa, mutta yksi asia oli selvä: Suomeen en missään nimessä halunnut jäädä.

Olen kyllä aina kokenut vahvaa kaukokaipuuta, mutta tällä kertaa kyse ei ollut ainoastaan siitä. Ympäri maata lakkautettiin opinto-ohjelmia, ja olin yksi viimeisiä omanikin suorittaneita, ennen kuin se heitettiin historiaan. Yliopistoista leikattiin rajulla kädellä, ja kaikki tuntemani tutkijat ja hallintohenkilöt valittivat tulevaisuuden epävarmuutta ja työilmapiirin huonoutta. Yleisessä keskustelussa humanistiset alat leimattiin epätuottavaksi puuhasteluksi, ja poliitikot paasasivat silmät kiiluen innovaatioista ja kaupallistamisesta. Ajatus siitä, että joutuisin jatkamaan tuossa ilmapiirissä, ahdisti.

Sipilän hallitus on lyönyt iskuista viimeisimmät, mutta Suomen yliopistovihamielinen koulutuspolitiikan siemenet kylvettiin jo kauan aiemmin. Hallituksesta toiseen yliopistoista puhutaan vain taloudellisen kasvun moottoreina, jonain ihmeellisinä tutkintotehtaina jotka tuottavat koulutettua työvoimaa ja innovaatioita yrityksille, joiden menestyksellä sitten saadaan BKT-käyrät kasvuun. Itse kuitenkin koen yliopiston tehtävän aivan toisena, enkä todellakaan ole ajatusteni kanssa yksin. Yliopiston tehtävä ei ole tuottaa innovaatioita tai ylipäätään yhtään mitään. Sen tehtävä on tutkia, löytää uutta, ymmärtää vanhaa paremmin, keksiä, haaveilla ja sivistää. Tieto ja sivistys ovat arvokkaita itsensä vuoksi, ja yliopiston arvo säilyy lamasta ja kasvukaudesta toiseen, kestää talousjärjestelmästä toiseen ja elää silloinkin, kun valtiot kuolevat. Jos joku tuolla tiedolla ja sivistyksellä onnistuu joskus jotain taloutta kasvattamaan niin ihan kiva juttu, mutta se ei ole yliopiston tarkoitus.

Sillä aikaa kun päättäjät potkivat sivistys-Suomea raunioiksi varoittivat monet, että harjoitetun politiikan seurauksena nuoret, koulutetut suomalaiset tulevat entistä enemmän muuttamaan ulkomaille vehreämpien laitumien perässä, vieden mukanaan arvokasta tietoa, taitoa ja osaamista, joka olisi suureksi hyödyksi kotimaassakin. Niin päätin sitten tehdä minäkin. Ryhdyin aivovuodoksi.

Vuodin siis viime syksynä Liettuaan, jossa aloitin maisterisopinnot sosiolingvistiikan parissa, ja jatkoin sieltä vuodenvaihteessa Saksaan. Olen saanut ilokseni opiskella taitavien ja innostavien professorien parissa ja mukavassa ja fiksussa opiskelijaporukassa. Olen oppinut valtavasti uutta ja nauttinut siitä kaikesta, enkä ole hetkeäkään katunut päätöstäni lähteä. Tällä hetkellä tulevaisuuteni näyttää valoisalta. Minulla on paljon mielekästä tekemistä, voin opiskella ja tutkia rakastamaani alaa ympäristössä, jossa koen panostani myös arvostettavan. Aion jatkaa opiskelujani vielä maisterintutkintoni jälkeenkin, mutta tällä hetkellä suunnitelmissani ei ole palata Suomeen. Lähtöni syyt pätevät edelleenkin, eikä tilanteeseen ole näkyvissä pikaista muutosta.

Vaikka olenkin valitsemaani suuntaan tyytyväinen, jouduin nuo päätökset tekemään raskain mielin. Kaikesta huolimatta Suomi on yhä kotimaani, ja on ollut surkeaa katsella, kuinka suomalaisen sivistyksen peruspilareita revitään hajalle. Suomi on yhä täynnä upeita tieteentekijöitä, sivistyneitä ihmisiä ja jopa tiedettä arvostavia poliitikkoja, mutta valitettavasti heidän äänensä on jäänyt Arkadianmäellä vähemmistöön. Minäkin voisin mielelläni joskus palata Suomeen, jos olosuhteet sen vain sallisivat. Enkä usko olevani tässä asiassa millään muotoa erityinen. Maailmalle on lähtenyt valtavasti kaltaisiani koulutettuja ja motivoituneita nuoria, jotka voisivat yhtä hyvin myös palata takaisinkin, jos ilmapiiri sen vain sallisi.

Kun olin pieni, sanottiin minulle aina, että Suomi on sivistysvaltio. Joskus se varmasti sitä olikin, mutta ei enää. Suomi on monia asioita, se voi olla hyvinvointivaltio, teollisuusvaltio, insinöörivaltio tai vaikka innovaatiovaltio, mutta niin kauan kuin tiedolle ja sivistykselle ei anneta minkäänlaista itseisarvoa, ei Suomella ole minkäännäköistä oikeutta kutsua itseään sivistysvaltioksi.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s