Taas uusia seikkailuja

Jo pienestä pitäen olen haaveillut kaukomaista ja seikkailuista. Ihan pikkuisena ajattelin, että isona minusta tulee tiedemies, muutan Afrikkaan ja asun puumajassa. Lapsena luin huvikseni karttakirjoja ja seurasin sormella maailmanatlaksen sivuilta teitä Joensuusta ja katsoin, minne ne johtavat. Ensimmäinen ulkomaanmatkani taisi olla Viipuriin Saimaan kanavaa pitkin, ja ensimmäisen kerran kävin Euroopan ulkopuolella 15-vuotiaana teatterimatkalla Intiassa. Oli aina tosi jännää päästä uuteen ympäristöön. Ihmettelin erilaisia postilaatikoita ja roskapönttöjä ja otin kuvia mainoksista.

IMGP5312

IMGP5211

Ensimmäistä kertaa muutin ulkomaille 18-vuotiaana, kun lähdin vuodeksi Ecuadoriin vaihto-oppilaaksi. Se oli todella hurjaa ja eksoottista. Lentokoneen laskeutuessa fiilistelin pilvien yllä vilkkuvia vuorenhuippuja, ja maan kamaralla ihmettelin kaikkea uutta. Halusin oppia ja kokea kaiken. Toisen kerran lähdin 21-vuotiaana Kiinaan. Silloin uutuudenviehätys ei ollut enää niin vahvasti läsnä, mutta samaa eksotiikan ja seikkailun tuntua siinä kuitenkin vielä oli.

IMGP5228

IMGP5306

Viimeisen vuoden aikana olen asunut kolmessa eri maassa ja käynyt kahdessatoista, eikä se enää tunnu ollenkaan niin jännältä. Liettuaan muuttaessani tajusin vasta Kaunasissa, ettei se enää kihelmöinyt vatsassa yhtään. Yritin sitten tietoisesti löytää tuon uutuudenviehätyksen uudelleen, ja katsoa kaupunkia seikkailun lasit silmilläni. Saksaan tullessani en sitä enää edes yrittänyt.

IMGP5261

Samalla matkailustakin on tullut niin arkista, ettei roskapöntöille ja postilaatikoille enää riitä huomiota. Havahduin hiljattain siihen, että selitin kesäsuunnitelmistani vähän harmistuneena siitä, kuinka en pääse Saksasta suoraan lomalle Suomeen, vaan välissä pitää käydä Baskimaalla työmatkalla, ja sitä ennen ehtii kaupunkilomalle Amsterdamiin. Parin viikon sisällä siis ehdin neljään maahan, eikä se enää edes innostanut.

IMGP5271

IMGP5305

Kun on ikänsä haaveillut seikkailuista kaukomailla, tällaiset havainnot pistävät miettimään. Pohdin, että olenko jotenkin epäonnistunut tai pettänyt unelmani. Voiko sitä nuoruuden kihelmöivää innostusta saada enää takaisin?

IMGP5274

Tajusin kuitenkin, että vaikka en ollutkaan enää uusista maisemista niin ekstaattisen innoissani kuin aiemmin, olin silti nauttinut siitä kaikesta. Löysin Liettuasta sitä kauneutta ja uutuudenviehätystä, jota lähdin etsimään. Saksaan tultuani paneuduin saksan kieleen intohimoisesti ja nautin valvasti siitä, kun aloin ymmärtämään ympäröivää yhteiskuntaa. Vaikka en aluksi ollutkaan innoissani Gasteizin työmatkasta, Baskimaan kauneus ja pintxot valloittavat joka kerta puolelleen. En ole enää lapsi enkä kokematon, mutta kyynistä minusta ei ole vielä tullut.

IMGP5289

Haaveilin liikkuvasta elämäntyylistä ja sellaisen sain. Se väistämättä muokkaa ihmistä, niin kuin kaikki elämäntavat ja päätökset aina. Liikkumiseen tottuu eikä kaikki tunnu enää niin eksoottiselta, mutta kyllä seikkailuista voi vieläkin nauttia. Mainokset eivät enää jännitä, mutta on joka kerta hienoa, kun törmää johonkin yllättävään, tai kun oppii jotain uutta. Vaikka seikkailut välillä väsyttävät ja joskus sitä vain kaipaa kotiin, en silti vaihtaisi niitä mihinkään.

IMGP5300

Nyt siis olen muutaman viikon kesälomalla Suomessa, ja sen jälkeen lähden kohti uusia seikkailuita. Seuraavaksi vuorossa on Tukholma, jonne muutan syksyn ajaksi opiskelemaan. Vielä se ei jännitä, mutta silti olen varma, että kun kannan laukkujani elokuiseen ruotsinlaivaan, olen aika varmasti ihan onnellinen.

IMG_0190

Kuva: Lotta Christiansen

Mainokset

Mikä Saksassa on erilaista?

Olen nyt asunut lähes kuusi kuukautta Saksassa, ja jo jonkin aikaa tarkoitus on ollut kirjoitella vähän siitä, miltä maa näyttää suomalaisen silmin. Vaikka Saksan ajattelisi olevan länsieurooppalaisena teollisuusmaana monella tavoin Suomea lähellä, aika paljon maassa on kuitenkin erilaista. Erilaisuus ei kuitenkaan aina ole pahasta, eikä se kyllä aina ole hyvästäkään. Monesti se ei ole kumpaakaan, vaan monia asioita voi ihan järkevästi järjestää eri tavoin. Tässä listailen erinäisiä erilaisuuksia sellaisina, kuin olen itse ne kokenut ja havainnut.

Opiskelijaliput

Saksalaisissa yliopistoissa opiskelijat saavat suomalaisten ylioppilaskuntien jäsenmaksua vastaavaa summaa vastaan opiskelijaliput, joilla voi matkustaa ilmaiseksi kaikilla julkisen liikenteen välineillä tietyllä alueella. Mainzin opiskelijalipulla pääsee Mainzin lisäksi lähialueen kaupunkeihin, kuten Frankfurtiin, Marburgiin ja Wormsiin. Koska saksalaiset kaupungit tuppaavat olemaan suomalaisia selvästi isompia, helpottaa lippu opiskelijan päivittäistä elämää huomattavasti. Ainoa huono puoli on se, että lippu itsessään on mitätön paperiläpyskä, joka olisi pidettävä ehjänä koko lukuvuoden, eikä sitä saa edes laminoida. Mutta saksalaisten maine käytännönläheisenä kansana onkin osoittautunut aivan perättömäksi.

Ei pakkaustilaa kaupoissa

Saksalaiset kaupat ovat siitä järjettömiä, ettei kassoilla ole koskaan yhtään pakkaustilaa ostoksia varten. Tavaroita pitää latoa kasseihin sitä mukaa, kun myyjä niitä piippaa, ja sitten pitäisi kiireessä yrittää maksaa ja kantaa äkkiä kaikki pois siitä seuraavan asiakkaan tieltä. Muutama kymmentä senttiä pakkaustilaa hihnan päässä tekee kaupassakäynnistä huomattavasti vähemmän hektisen kokemuksen.

Konservatiivinen kulttuuri

Saksaa pidetään usein aika liberaalina maana, mutta kun asiaa katsoo pintaa syvemmältä, on se ainakin Suomeen verrattuna yllättävän konservatiivinen. Vanhanaikaiset sukupuoliroolit jylläävät vahvasti, ja varsinkin nuoriin kohdistuu paljon kovempia ulkonäköpaineita kuin Suomessa. Itsekin olen tuon joutunut kokemaan yllättävillä tavoilla. Minulle on esimerkiksi kaksi kertaa huudeltu kadulla pitkistä hiuksistani, ja kummallakin kerralla huutelija on ollut aikuinen mies. Vastaavaa olin kokenut Suomessa viimeksi yläasteella. Lisäksi esimerkiksi tatuointeihin suhtaudutaan yleisesti todella negatiivisesti. Työhaastatteluihin mennessä tatuoinnit pitää piilottaa, ja itsekin sain piilottaa omani tavatessani tyttöystäväni isoisän ensimmäistä kertaa. Vastaavaan en ole Suomessa törmännyt.

Armoton kilpailu

Ehkä konservatiivisuuteen liittyen Saksassa vallitsee hurja ja ulkopuolisin silmin katsottuna armoton ja julma kilpailun kulttuuri. Saksalainen kulttuuri tuntuu pyörivän taloudellisen suorituksen ja kilpailun ympärillä. Saksalaiset opiskelutoverini kertovat kaikki sitä, kuinka koulussa jo nuoresta iästä alkaen heille toitotetaan sitä, että numerot tulevat määrittämään heidän elämässään kaiken, ja etteivät he ikinä tule saamaan hyvää työpaikkaa ilman hyvää koulumenestystä. Yliopistossa taas omankin alan professorit ovat paasanneet sitä, kuinka humanistisilla aloilla on huonot työllistymisnäkymät. Tämä saa muistelemaan lämmöllä omia kouluaikoja, jolloin numeroiden merkitystä ei ainakaan noin paljon painotettu. Yliopistossa taas ensimmäinen asia, mitä professorini meille kielitieteen fukseille sanoi oli, että unohtakaa opintopisteet, olette täällä ymmärtämässä ettekä suorittamassa. Elämässä on niin paljon muutakin kuin joku työelämä ja raha, ja tuollaisella painostuksella saadaan aikaan lähinnä ahdistusta.

Olutta ja perunaa

Ahdistavan kilpailukulttuurin jälkeen on hyvä siirtyä vähän kevyempiin aiheisiin, kuten ruokaan ja juomaan. Ehdottoman hyvää Saksassa on mainio ruoka- ja juomakulttuuri. Makkaraa ja perunaa saa kaikkialta ja monissa muodoissa, mikä tuntuu helposti kotoisalta niin suomalaiselle kuin liettualaisellekin. Lisäksi Saksa on pullollaan muitakin herkkuja. Kebabkulttuuri on täällä ihan omaa luokkaansa, ja jokaisella alueella on omat herkkunsa. Juomapuolella Saksa on tietysti tunnettu olutmaana, ja halpaa ja hyvää kaljaa saakin kaikkialta. Samoin saksalaiset viinit osaavat olla aika herkullisia, ja Mainzin ympärysalueet ovatkin viinikukkuloita pullollaan.

Ei mikään hyvinvointivaltio

Saksa on rikas länsimaalainen teollisuusvaltio, mutta se ei todellakaan ole mikään hyvinvointivaltio. Suomalaisen yhteiskunnan hyvinvointipalveluja alkaa täällä arvostaa ihan uudella tavalla. Ei Saksa tässä kuitenkaan ole ihan pahimmasta päästä. Saksassa ei esimerkiksi yliopistoissa ole musertavia lukukausimaksuja, mutta ei toisaalta mitään opintotukeakaan. Opiskelut hoidetaan joko töillä, lainalla tai vanhempien rahoilla. Siihen liittyykin toinen saksalaisen yhteiskunnan erikoisuus. Vanhemmilla on elatusvelvollisuus lapsiinsa siihen saakka, että he joko täyttävät 25 vuotta, tai suorittavat tutkintonsa loppuun. Elatusvelvollisuus loppuu silloinkin, jos lapsi menee naimisiin. Konservatiivisena maana Saksa luottaa ennemmin perinteisiin instituutioihin, kuten perheeseen, kuin valtiorakenteisiin.

Yhteiskunnan turvaverkotkin ovat Saksassa paljon hatarammat kuin Suomessa. Julkista terveydenhuoltoa ei taata kaikille, ja lääkärit mainostavat itseään tienvarsiplakaateilla. Kodittomat ja kerjäläiset ovat yleinen näky kaduilla.

Sunnuntai on pyhäpäivä

Suomessa kaupat on auki käytännössä koko ajan. Jos vaikka maito tai kahvi on loppu, löytyy jostain aika läheltä aina kauppa, mistä niitä saa lisää, vaikka tarve iskisi neljältä yöllä. Siksi minulla kestikin vähän aikaa tottua siihen, että Saksassa mikään ei ole sunnuntaisin auki. Ruokakaupat pysyvät koko päivän kiinni, ja jos ei älynnyt varautua siihen ajoissa, saa joko nääntyä, käydä jossain kebabkioskilla, tai mennä rautatieaseman ”lääkekauppaan” jonottamaan sadan muun asiakkaan kanssa niitä vähäisiä elintarvikkeita, mitä siellä on ylihintaan tarjolla. Poikkeuksen nimittäin muodostavat suurilla rautatieasemilla olevat lääkekaupat, joissa nimestään huolimatta myydään käytännössä kaikkea muuta kuin lääkkeitä. Ravintolat ovat myös auki.

Digitalisaation perässähiihtäjä

Saksaa pidetään usein teollisena, tehokkaana ja edistyneenä maana, ja siihen nähden onkin ihmeellistä, kuinka jäljessä maan digitalisaatio on. Ilman käteistä ei pärjää lähes missään, ja monissa liikkeissä ei kelpuuteta ulkomaisia pankkikortteja lainkaan. Byrokratian määrä on valtava, ja kaikki on hoidettava paperilla, mikään ei toimi sähköisesti. Nettiyhteydet ovat yleisesti hitaita, ja puhelinverkko on poikki vähän väliä. On hassua huomata, kuinka puhelimeni saa yhteyden verkkoon keskellä Kainuun korpia, mutta junamatkalla Mainzista Wormsiin ei yhteydestä ole toivoakaan, vaikka koko väli on asuttu.

Tiivis asutus

Pohjoiskarjalaisena Saksa tuntuu täydeltä ja ahtaalta. Juuri missään ei näe luontoa, ja kaikkialla on ihmisiä. Olen tottunut ajattelemaan kylää sellaisena paikkana, joka on yksinään keskellä jotain korpea, ja seuraavaan asutukseen pääsee autolla. täällä kylä on sellainen paikka, josta on näköyhteys viiteen muuhun kylään ja kahteen kaupunkiin. Kotikaupunkini Joensuusta lähin toinen kaupunki on Kuopio, jonne on matkaa 136 kilometriä. Mainzista lähin kaupunki on Wiesbaden, joka on joen toisella puolella, ja kumpikin on oman osavaltionsa pääkaupunki.

Kielellinen armo ja armottomuus

Ulkomaalaisena minulla on ollut todella hyviä kokemuksia saksan kielen kanssa. Alusta saakka olen saanut vain positiivisia reaktioita asioidessani saksaksi, vaikka kielenkäyttöni olisikin täynnä virheitä. Saksalaiset ovat olleet ymmärtäväisiä, arvostavia ja kannustavia. Samaan aikaan äidinkielenään saksaa puhuvia kohtaan ollaan aivan armottomia. Murteita pilkataan avoimesti, ja oletus on, että niistä on päästävä eroon, jos haluaa asua jossain muualla kuin jossain pikkukylässä. Murteella puhuvia pilkataan tyhmiksi ja takapajuisiksi, ja esimerkiksi media-alalle pyrkivät käyvät maksullisessa puheopetuksessa, jossa murteiden viimeisetkin rippeet pyritään hiomaan puheesta pois. Vaikka Suomessakin takerrutaan standardisuomeen vähän liikaa, on minun kuitenkin mahdotonta kuvitella, että jossain Tampereella minua tultaisiin pilkkaamaan siksi, että puhun joensuuta.

 

Saksassa riittää siis uutta ja erilaista suomalaisellekin. Tässä tekstissä on muutamia hajanaisia kokemuksiani tästä suuresta ja monimuotoisesta maasta.

En tiedä, montaako kieltä puhun

Ihmiset ajattelevat usein kielitaitoa ikään kuin kokoelmana samankaltaisia asioita. Kieltä joko osataan tai ei, ja sitten voi sanoa sellaisia asioita, kuin että ”osaan suomea ja englantia, mutta ruotsia en osaa vaikka 6 vuotta koulussa opiskelinkin”. Kielitaito ei ole kuitenkaan ollenkaan niin yksiviivainen asia.

Minulle kieltenopiskelu on jo vuosia ollut tärkeä harrastus ja osa elämää, ja olen sinä aikana opiskellut useampia kieliä kuin monet muut. Minua tuntevat ihmiset tietävät tämän, ja siitä on tullut eräänlainen kuriositeetti, ja minulta kysellään aika usein kielitaidostani. Tähän vaikuttaa sekin, että opiskelen kielitiedettä, vaikkei se automaattisesti mitään laajaa kielitaitoa tarkoitakaan.

Tosiasia on kuitenkin se, että taitoni eri kielissä on ihan erilaista, eikä niitä oikein mitenkään mielekkäästi voi vertailla keskenään. Ihmisten esittämät kysymykset, vaikka hyväntahtoisia ovatkin, ovat yleensä liian epämääräisiä ja hankalia, että niihin voisi vastata mitään järkevää. Olen miettinyt asiaa paljon viime aikoina, ja siksi listaan tähän joitain yleisimpiä kysymyksiä kielitaidosta, sekä pohdintojani aiheesta.

Montaako kieltä puhut?

Tähän vastaan yleensä, että riippuu määritelmästä. On kieliä, joista osaan ehkä 10 sanaa ja sitten on äidinkieleni suomi, jolla voin lukea, kirjoittaa ja puhua lähes mistä tahansa. Ja sitten siinä välillä on kaikenlaista muuta. Kaikkia niitä voin kuitenkin periaatteessa ”puhua”, ja kyse on vaan siitä, että mistä aiheista, kenen kanssa ja kuinka paljon.

Kuinka monta kieltä puhut sujuvasti?

Sama vastaus, riippuu määritelmästä. Mitä se ”sujuvuus” sitten tarkoittaa? Suomeksi voin sujuvasti puhua taiteesta ja tieteestä, espanjaksi puhun sujuvasti kaikesta arkielämään liittyvästä mutta tieteellinen puhe on hankalampaa, ja kiinaksi tilaan sujuvasti ruokaa katukauppiailta ja asioin taksikuskien kanssa. Sujuvuutta on erilaista, eikä tähänkään ole mitään vakiomääritelmää.

Montaako kieltä käytät luontevasti ja itsevarmasti?

Ovela tapa yrittää määritellä sujuvuutta, mutta kieliin liittyy erilaisia muistoja, kokemuksia ja asenteita, eikä täten kielellinen itsevarmuus aina korreloi kielitaidon kanssa. Minä esimerkiksi olen törmännyt valitettavan usein ranskalaisiin, jotka ovat nyrpistelleet nenäänsä yrityksilleni puhua heille murrettua ranskaani, ja tätä tapahtui erityisesti silloin, kun olin vasta opettelemassa kieltä. Nykyään ymmärrän ranskaa sangen hyvin, mutten puhu sitä juuri koskaan, koska siihen liittyy sen verran epävarmuutta. Mielenkiintoista on, että noita huonoja kokemuksia on ollut vain ranskalaisten kanssa. Belgialaisilta, sveitsiläisiltä tai kanadalaisilta en ole koskaan sellaisia reaktioita saanut. Mutta nyt siis osaan ranskaa periaatteessa paremmin kuin esimerkiksi portugalia, mutta käytän portugalia paljon itsevarmemmin.

Monellako kielellä voit käydä sujuvia keskusteluja

Riippuu taas ihan siitä, että mistä aiheesta ja kenen kanssa. Venäjäksi voin keskustella sujuvasti oluen hinnasta kaupassa, mutta suomeksi en osaisi käydä sujuvaa keskustelua vaikka Vihdin kunnan hallintorakenteesta. Keskusteluja on niin paljon erilaisia.

Sitten näihin kysymyksiin liittyy paljon muitakin hankaluuksia, kuten esimerkiksi läheiset sukukielet. Opiskeltuani karjalaa ja viroa ymmärrän sangen hyvin esimerkiksi inkeroista, vepsää tai lyydiä, mutta voinko sanoa, että osaan näitä kieliä, kun en ole ikinä niitä ollenkaan opiskellut? Tai entä sitten kielet, jotka määritellään omiksi kielikseen pitkälti sosiolingvistisin perustein, kuten vaikka meänkieli tai kveeni? Osaanko sitten niitä?

Miten kielitaidosta sitten pitäisi puhua? Jos yllä esitetyt kysymykset ovat huonoja, niin minkälainen olisi hyvä kysymys? Mitään kivaa ja helppoa vastausta en osaa osaamieni kielten määrästä edelleenkään antaa. Voin toki kertoa sellaisia asioita, kuin että monellako kielellä olen lukenut kaunokirjallisuutta, tai että montako kieltä olen opiskellut oppikirjasta, mutta eivät ne muodosta mitään mielekästä sujuvuuden kategoriaa. Ei minulla loppujen lopuksi ole mitään yksinkertaista tapaa puhua kielitaidosta. Taitoni eri kielissä vaihtelee ja elää ajan myötä, samoin kuin kieliin liittyvät tunteet ja asenteet. Ei sitä kaikkea voi yhdeksi kielitaitoklöntiksi niputtaa.

En yritä tällä tekstillä sanoa, ettei kielitaidosta saisi kysyä. Päin vastoin, hienoahan se on jos ihmisiä kielet kiinnostaa. Tavanomaisesti esitetyt kysymykset ovat vain paljon hankalampia, kuin mitä niiden kysyjät ehkä ajattelevat. En minä mistään kielitieteellisestä ylemmyydentunnosta niiden määritelmien kanssa kiemurtele, vaan kun en oikeasti tiedä, mitä siihen pitäisi sanoa. Kielitaidosta puhuttaessa ei ole nopeita vastauksia ja helppoja määritelmiä. Siitä pitää puhua ajan kanssa ja kieli kerrallaan. Ja miksi ei puhuttaisi? Kielet ovat kauniita ja kiehtovia, ja niistä on mukava puhua, puhuttiin sitten mitä kieltä hyvänsä.

Kerubin lauantaidisco ja muita hedonismin valheellisia lupauksia

Olen viettänyt suurimman osan elämästäni Joensuussa, ja teini-iässä kuviohin tuli kokeilut alkoholin kanssa, jotka sitten kehittyivät täysi-ikäisyyden koittaessa kokeiluiksi baarien kanssa. Ikätoverini intoilivat paljon baarien ja klubien tarjoamista mahdollisuuksista. Itse en tuota intoa koskaan jakanut. Olin tottunut siihen, että alkoholia nautittiin sellaisessa porukassa, jossa kaikki joko tuntevat toisensa entuudestaan tai ainakin esittäytyvät, jossa juomat hankitaan itse ja tila on tuon ryhmän hallinnassa. En ymmärtänyt baarien tarjoamaa etua tähän verrattuna. Baareissa juominen tuli paljon kalliimmaksi, musiikkia tai tilaa muutenkaan ei pystynyt kontrolloimaan itse, ja ympärillä oli hirveästi ihmisiä, jotka olivat pahimmillaan häiritseviä, tai parhaimmillaankaan välinpitämättömiä. Silti sinne baariin oli vain päästävä.

Erityisen suosittu oli tuohon aikaan Kerubin lauantaidisco. Minäkin jouduin sinne erinäisiä kertoja, eikä minulla ollut siellä koskaan erityisen hauskaa. Tunsin oloni todella ulkopuoliseksi, ja en ymmärtänyt, miksen minä voinut siitä nauttia, kun kaikista muista se tuntui olevan niin kivaa. Sittemmin kun olen asiasta jutellut ihmisten kanssa, olen saanut huomata kokemukseni olevan hämmentävän yleisiä. Suurin osa ihmisistä, joiden kanssa olen lauantaidiscossa aikaa viettänyt, ei ole myöskään nauttinut siitä. Seikkailtuani ulkomailla olen saanut huomata ilmiön olevan pitkälti kansainvälinen ja yleisesti klubeja koskeva. Kaikki sinne joskus päätyvät, mutta harvalla siellä on oikeasti erityisen kivaa.

Yksi selittävä tekijä lienee se, että klubeja markkinoidaan aivan täysin valheellisilla mielikuvilla. Niiden ympärille on syntynyt liioittelun ja kehumisen kulttuuri, jossa klubit esitetään paikkoina, joissa on aina ihan megahurjat bileet, joissa soi hyvä musiikki, ympärillä on viehättäviä ja kiinnostavia ihmisiä, ja kaikilla on hyvä meininki. Minun kokemukseni mukaan klubeilla oleskelu on kuitenkin yleensä lähinnä sitä, että patsastellaan epävarmasti jossain tanssilattian laitamilla, mietitään että mitähän sitä tässä tekisi, rampataan vähän väliä tupakkapaikalle pakoon melua ja tungosta, ja suuri osa ajasta menee erilaisissa jonoissa. Kaikkialla haisee viina ja hiki, ja merkittävä osa yleisöstä on liian kännissä tanssiakseen, puhuakseen selvästi tai kävelläkseen suoraan.

On varmasti paljon ihmisiä, joiden mielestä klubeilla on oikeasti kivaa, enkä minä sitä iloa heiltä kiistä, mutta aika paljon sinne päätyy ihmisiä valheellisten mielikuvien perusteella, eikä totuus lähes koskaan vastaa ennalta muodostettuja mielikuvia. Eivätkä klubit ole tässä asiassa mitenkään erityisiä. Mitkään hedonismin ilot eivät ole niin hyviä, kuin mitä niistä sanotaan. Seksiin liittyy valitettavan usein epävarmuutta ja ahdistusta. Alkoholista saa pahan mielen ja krapulan. Mässäily aiheuttaa pahoinvointia. Kaukomatkoilla Oudot tavat ahdistaa ja ruoka on pahaa. Hedonismi on oikeasti ihan tosi hankalaa.

Kaikki yllämainitut asiat voivat toki oikeastikin olla tosi kivoja ja tuottaa hyvää oloa, mutta niin voi monet muutkin asiat. Hyvää oloa voi saada vaikka kirjoista, urheilusta tai tyhjänpäiväisten blogien naputtelusta. Se vaan ei ole aina ihan yksinkertaista. Ei se kyllä sitä ole hedonistisiksi mielletyissä menoissakaan. Erinäisiä asioita markkinoidaan meille mielikuvissa helppoina ratkaisuina, jotka tuovat hyvän olon helposti käden saataville, mutta nuo lupaukset ovat valheellisia. Hyvää oloa ja onnea voi kyllä saada vaikka mistä, mutta harvoin se on erityisen helppoa. Ja tarvitseeko sen edes sitä olla? Jos onnellisuus olisi helppoa, niin olisiko se enää onnea ollenkaan? Eikö todelliseen, euforiseen onneen liity sen harvinaisuus ja poikkeuksellisuus? Jos se todella olisi aina käden ulottuvilla, laimenisi tunne äkkiä, ja muuttuisi arvottomaksi.

Kerubissa diskotaan edelleen joka lauantai, ja joka lauantai sinne varmaan edelleen ryntäävät suuret joukot onneaan etsimään. Harva heistä sitä taitaa sieltä kuitenkaan löytää.

Elämäni aivovuotona

Tammikuussa 2017 valmistuin humanististen tieteiden kandidaatiksi pääaineenani yleinen kielitiede. Oli aika miettiä jatko-opintoja, ja koko maailma oli avoinna. Yliopistot ympäri maailmaa olivat täynnä mitä mielenkiintoisempia opiskeluohjelmia, ja niistä piti vain valita mieluisansa. Minulla ei ollut kovin tarkkoja kriteerejä siitä, minne haluaisin jatkaa, mutta yksi asia oli selvä: Suomeen en missään nimessä halunnut jäädä.

Olen kyllä aina kokenut vahvaa kaukokaipuuta, mutta tällä kertaa kyse ei ollut ainoastaan siitä. Ympäri maata lakkautettiin opinto-ohjelmia, ja olin yksi viimeisiä omanikin suorittaneita, ennen kuin se heitettiin historiaan. Yliopistoista leikattiin rajulla kädellä, ja kaikki tuntemani tutkijat ja hallintohenkilöt valittivat tulevaisuuden epävarmuutta ja työilmapiirin huonoutta. Yleisessä keskustelussa humanistiset alat leimattiin epätuottavaksi puuhasteluksi, ja poliitikot paasasivat silmät kiiluen innovaatioista ja kaupallistamisesta. Ajatus siitä, että joutuisin jatkamaan tuossa ilmapiirissä, ahdisti.

Sipilän hallitus on lyönyt iskuista viimeisimmät, mutta Suomen yliopistovihamielinen koulutuspolitiikan siemenet kylvettiin jo kauan aiemmin. Hallituksesta toiseen yliopistoista puhutaan vain taloudellisen kasvun moottoreina, jonain ihmeellisinä tutkintotehtaina jotka tuottavat koulutettua työvoimaa ja innovaatioita yrityksille, joiden menestyksellä sitten saadaan BKT-käyrät kasvuun. Itse kuitenkin koen yliopiston tehtävän aivan toisena, enkä todellakaan ole ajatusteni kanssa yksin. Yliopiston tehtävä ei ole tuottaa innovaatioita tai ylipäätään yhtään mitään. Sen tehtävä on tutkia, löytää uutta, ymmärtää vanhaa paremmin, keksiä, haaveilla ja sivistää. Tieto ja sivistys ovat arvokkaita itsensä vuoksi, ja yliopiston arvo säilyy lamasta ja kasvukaudesta toiseen, kestää talousjärjestelmästä toiseen ja elää silloinkin, kun valtiot kuolevat. Jos joku tuolla tiedolla ja sivistyksellä onnistuu joskus jotain taloutta kasvattamaan niin ihan kiva juttu, mutta se ei ole yliopiston tarkoitus.

Sillä aikaa kun päättäjät potkivat sivistys-Suomea raunioiksi varoittivat monet, että harjoitetun politiikan seurauksena nuoret, koulutetut suomalaiset tulevat entistä enemmän muuttamaan ulkomaille vehreämpien laitumien perässä, vieden mukanaan arvokasta tietoa, taitoa ja osaamista, joka olisi suureksi hyödyksi kotimaassakin. Niin päätin sitten tehdä minäkin. Ryhdyin aivovuodoksi.

Vuodin siis viime syksynä Liettuaan, jossa aloitin maisterisopinnot sosiolingvistiikan parissa, ja jatkoin sieltä vuodenvaihteessa Saksaan. Olen saanut ilokseni opiskella taitavien ja innostavien professorien parissa ja mukavassa ja fiksussa opiskelijaporukassa. Olen oppinut valtavasti uutta ja nauttinut siitä kaikesta, enkä ole hetkeäkään katunut päätöstäni lähteä. Tällä hetkellä tulevaisuuteni näyttää valoisalta. Minulla on paljon mielekästä tekemistä, voin opiskella ja tutkia rakastamaani alaa ympäristössä, jossa koen panostani myös arvostettavan. Aion jatkaa opiskelujani vielä maisterintutkintoni jälkeenkin, mutta tällä hetkellä suunnitelmissani ei ole palata Suomeen. Lähtöni syyt pätevät edelleenkin, eikä tilanteeseen ole näkyvissä pikaista muutosta.

Vaikka olenkin valitsemaani suuntaan tyytyväinen, jouduin nuo päätökset tekemään raskain mielin. Kaikesta huolimatta Suomi on yhä kotimaani, ja on ollut surkeaa katsella, kuinka suomalaisen sivistyksen peruspilareita revitään hajalle. Suomi on yhä täynnä upeita tieteentekijöitä, sivistyneitä ihmisiä ja jopa tiedettä arvostavia poliitikkoja, mutta valitettavasti heidän äänensä on jäänyt Arkadianmäellä vähemmistöön. Minäkin voisin mielelläni joskus palata Suomeen, jos olosuhteet sen vain sallisivat. Enkä usko olevani tässä asiassa millään muotoa erityinen. Maailmalle on lähtenyt valtavasti kaltaisiani koulutettuja ja motivoituneita nuoria, jotka voisivat yhtä hyvin myös palata takaisinkin, jos ilmapiiri sen vain sallisi.

Kun olin pieni, sanottiin minulle aina, että Suomi on sivistysvaltio. Joskus se varmasti sitä olikin, mutta ei enää. Suomi on monia asioita, se voi olla hyvinvointivaltio, teollisuusvaltio, insinöörivaltio tai vaikka innovaatiovaltio, mutta niin kauan kuin tiedolle ja sivistykselle ei anneta minkäänlaista itseisarvoa, ei Suomella ole minkäännäköistä oikeutta kutsua itseään sivistysvaltioksi.

Syksy Liettuassa

Olen nyt onnistuneesti kotiutunut Liettuasta, ja näin lukukauden päätteeksi voisin hieman kirjoittaa siitä, millainen kokemus lukukauteni Kaunasissa oli. Aikomuksenani oli kirjoitella vähän useammin, mutta syksyni oli täynnä kaikenlaista murhetta ja kiirettä, joten aikaa ja energiaa ei riittänyt. Ehkäpä ensi vuonna jaksan paremmin.

Usein kun on asunut jossain paikassa, saa jatkuvasti kuulla kysyttävän, että ”millaista siellä paikassa X oli?” Niin suurta kokemusta on kuitenkin mahdotonta tiivistää yhteen lauseeseen, tai useampaankaan. Liettuassa oli kivaa ja siellä oli ikävää. Oli hyvää säätä ja huonoa säätä, iloa ja surua, onnistumisia ja pettymyksiä, nautintoa ja kärsimystä, helppoa ja hankalaa. Liettuassa oli samanlaista kuin kaikkialla muuallakin. Siellä eläminen oli elämää.

Tokihan Liettuasta voi kuitenkin joitain huomioita tehdä. En tiennyt maasta, sen kulttuurista ja ihmisistä entuudestaan juuri mitään. Nyt tiedän vähän. Tiedän, että liettualaiset ovat huonoja jonottamaan. Tiedän, että he eivät hymyile paljon, mutta se ei aina tarkoita töykeyttä. Liettuassa tehdään hyvää ruokaa, mutta kohdellaan naisia ja homoja huonosti. Liettuassa on omat ristiriitansa, mutta missä maassa ei olisi?

Erikoisen piirteen liettualaiseen mielenmaisemaan antaa maan historia. Keskiajalla Liettua oli suurvalta, jonka mahti ylsi parhaimmillaan Itämereltä Mustallemerelle. Suurvaltahistoria on ehkä huonoin asia, mitä valtiolla voi olla. Kansa kun ei koskaan tunnu unohtavan sitä. Liettuan suuruuden päivistä on satoja vuosia aikaa, mutta nuo päivät muistetaan yhä elävästi. Vytautas suuren muisto on mytologisoitunut, ja siihen on sekoittunut uhoa, ylpeyttä ja katkeruutta. Sellainen koktail voi olla aika myrkyllinen, eikä nykyisyyttä voi elää menneessä.

Toisaalta Liettuassa muistetaan elävästi aika, jonka valtio vietti vieraan vallan alaisena. Venäjän ja Neuvostoliiton sorto muistetaan elävästi, ja monet mieltävät edelleen Liettuan uhriksi, vaikka valtio on ollut itsenäisen 27 vuotta. Neuvostomiehityksen alla liettuan kieli ja kulttuuri koki sortoa, mutta nyt valtio itse sortaa omia puolalais- ja venäläisvähemmistöjään. Historiasta on hankala oppia, jos siitä ei tahdota irroittaa otettaan.

Liettuassa on kuitenkin helppo nauttia olostaan. Ruoka on hyvää ja olut maittavaa, eikä mikään tee lovea kukkaroon. Peruna- ja lihapainotteinen ruokavalio tekee onnelliseksi niin suomalaisen kuin saksalaisenkin, mutta paljon muutakin löytyy. Kaunasista löytyy hyvät tadžikki- georgialais- ja armenialaisravintolat, ja hyvää pitsaa löytyy kaikkialta. Liettuassa pitsa tarjoillaan yleensä vapaavalinteisen kastikkeen kanssa, ja halvoista hinnoista huolimatta raaka-aineet tuppaavat pikaruokapaikoissakin olemaan laadukkaita. Herkkusienet ovat tuoreita ja kinkku ei tule silppuna. Kaunasista löytyy myös paras sushi, mitä olen eläissäni syönyt, ja olen sentään sushitellut Japanissa.

Liettuaa ei tunneta olutmaana, mutta syytä kyllä olisi. Olut on hyvää ja valikoima laaja, ja liettualaisilla oluilla on omanlaisensa ominaismaku. Ne tuppaavat olemaan hieman makeahkoja verrattuna esimerkiksi saksalaisiin oluisiin, mutteivat todellakaan liian makeita. Makuja on monia, ja panimoita löytyy varsinkin isommista kaupungeista useita. Baareissa voi kysellä paikallisten erikoisuuksien perään, ja monella baarilla on omat merkkinsäkin.

Kieltä olisin mielelläni oppinut oppinut enemmänkin, mutta energiani ei antanut siihen tällä kertaa periksi. Opin kuitenkin hyvän perusliettuan, jolla pärjää arkisissa tilanteissa. Liettuaa oli kiehtovaa oppia, sillä en ole aiemmin balttilaisiin kieliin tutustunut, eikä niitä monta enää hengissä olekaan. Liettuan opiskelu oli siitäkin mielenkiintoista, että suomen kielessä on paljon muinaisia balttilaisia lainasanoja, joten yllättävien yhtäläisyyksien löytäminen oli mielenkiintoista. Esimerkiksi laiva on liettuaksi laivas.

Kieleen liittyen oli myös mielenkiintoista huomata monien ulkomaalaisten asenne kieltä kohtaan. Minusta on luonnollista ja kohtuullista, että muuttaessaan vieraaseen maahan ihminen ainakin yrittää opetella paikallista kieltä. Tyädellisesti ei kukaan opi uutta kieltä ihan hetkessä, eikä lukukauden tai kahden jälkeen tarvitse erityisen sujuvasti uutta kieltä puhua, mutta yrittäminen on mielestäni tärkeää. Oli inhottavaa huomata, kuinka paljon ulkomaiset vaihto-opiskelijat valittivat siitä, jos heidän ohjelmaansa kuului pakollinen liettuan kurssi, tai jos he eivät saaneet jossain palvelua englanniksi. Tai jos he olivat vapaa-ajallaan valmiita käyttämään aikaansa jonkin muun kielen opiskeluun, mutteivät osanneet liettuaksi edes laskea kymmeneen. On todella ylimielistä mennä itse toiseen maahan ja vieraaseen kieliympäristöön ja olettaa, että kaikkien muiden olisi sopeuduttava omaan läsnäoloon ja puhuttava sitä kieltä, mikä itselle parhaiten sopii. Paljon kohtuullisempaa olisi itse yrittää edes sen verran sopetua, että vaivautuisi opettelemaan kielestä edes perusteet. Se ei keneltäkään vaadi kovin paljoa. Jos liettuan kieli taas ei kiinnosta ja palvelua haluaa saada joko omalla kielellä tai englanniksi, ei ole mikään pakko muuttaa liettuaan. Maailma on pullollaan paikkoja, joissa ei tarvitse puhua liettuaa.

Nyt olen siis kuitenkin kotiutunut, enkä tiedä tulenko enää asumaan Liettuassa. Minusta maa ei kuitenkaan varmaan lähden täysin koskaan. En tule kaipaamaan liettualaista konservatiivisuutta ja ajoittaista töykeyttä, mutta tulen kaipaan Kaunasin kauniita katuja, vanhankaupungin mukulakiviä, kantabaarini litran tuoppeja ja herkullisia pitsoja, ja ystävieni kanssa jakamiani hetkiä.

Kiitos näistä kuukausista, Liettua! Viso gero!

Presidentinvaalit ja kielipolitiikka

Kielipolitiikka on aihe, josta puhutaan Suomessa vähän ja yksipuolisesti. Ruotsin kielen asemasta puhutaan paljon, mutta uhanalaiset vähemmistökielemme karjala, romani ja saamelaiskielet eivät saa käytännössä yhtään huomiota osakseen. Kielen ja vallan suhteesta puhutaan silloin, kun kyse on sukupuolittuneista termeistä, mutta aihe unohdetaan täysin yksittäisistä kielistä puhuttaessa. Englanti onkin yhtäkkiä vain neutraali kommunikoinnin väline, ja se otetaan tuosta vain kaupunkien ja yliopistojen käyttökieleksi arvioimatta lainkaan, millaisia vaikutuksia tällä on. Samaan aikaan englannin leviäminen muiden kielten kustannuksella on yksi kielitieteen kuumimpia puheenaiheita, ja aiheesta on kirjoitettu hyllymetreittäin tutkimuskirjallisuutta. Puhumattakaan siitä, että yksisilmäinen englannin korostaminen antaa englanninkielisille maille, etunenässä Iso-Britannialle ja Yhdysvalloille, valtavan suuren taloudellisen edun kielikurssien ja kielitaitotodistusten muodossa.

Kielipolitiikasta siis erittäin harvoin puhutaan erityisen hyvin, eikä poliitikkojen ajatuksia aiheesta kuule usein edellämainittujen teemojen ulkopuolella. Nyt Helsingin Sanomien presidentinvaalikone kuitenkin tarjoaa harvinaisen mahdollisuuden saada pieni vilkaus siihen, mitä ehdokkaat kielipolitiikasta tuumivat. Vaalikoneessa ehdokkaat kertovat, kuinka paljon he ovat samaa mieltä eri väittämien kanssa. Väittämä 16. kuuluu seuraavasti:

”Valtion on suojeltava Suomen kulttuuria ja kieliä ulkomaisilta vaikutteilta nykyistä enemmän.”

Väite on vähän hassusti muotoiltu. Ensinnäkin, olisi ollut parempi puhua kulttuureista monikossa yksikön sijaan, ja toisekseen vähemmistöjä uhkaa Suomessa ennen kaikkea suomen kieli ja kantasuomalainen kulttuuri. Itse olisin muotoillut väitteen siten, että ”Valtion on suojeltava Suomen kulttuureja ja kieliä nykyistä enemmän.” Kysymys on kuitenkin siitä hyvä, että se on kyllin ympäripyöreästi muotoiltu, jotta ehdokkaat voivat laverrella siihen käytännössä mitä tahansa kielipolitiikasta ilman, että kysymys johdattelisi heitä paljoakaan.

Toki kysymyksen voi tulkita myös niin, että valtion tulisi toimia jonkinlaisena kielipoliisina suojelemassa suomen kieltä anglismeilta. Tällainen luenta olisi kuitenkin vaalien yhteydessä niin hullu, että se osoittaisi ehdokkaalta täydellistä tietämättömyyttä niistä valtavan suurista voimista, jotka kielipolitiikassa jylläävät.

Analysoin tässä ehdokkaiden vastaukset yksi kerrallaan, ja annan heille arvion asteikolla 1-5 sen mukaan, kuinka asiantuntevia vastaukset ovat, ja kuinka positiivisesti he suhtautuvat monikielisyyteen.

Taustastani kerrotakoot, että minulla on kandidaatin tutkinto yleisestä kielitieteestä, ja erikoisalaani on karjalan kieli ja vähemmistökielten elvytys. Parhailleen opiskelen sosiolingvistiikkaa ja monikielisyyttä Vytautas Suuren yliopistossa ja Johannes Gutenbergin yliopistossa Mainzissa. Työskentelen vähemmistökielten digitalisaation parissa, ja olen aktiivinen toimija Vihreässä liitossa, mutta olen äänestänyt myös Keskustaa ja Vasemmistoliittoa. Tulkitsen aihetta näistä puitteista.

TUULA HAATAINEN

”Ei ole missään nimessä valtion tehtävä. Suomen kielten ja kulttuurin vahvuus on niiden elinvoimaisuudessa ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa.”

Haataisen mielestä kielten ja kulttuurin suojelu ei ole valtion tehtävä. Esimerkiksi Yhdistyneet Kansakunnat ja Euroopan Unioni ovat hänen kanssaan eri mieltä. YK määrittelee oikeuden omaan kieleen ihmisoikeudeksi, ja maailman ensisijaisina vallankäyttäjinä vastuu siitä, että tämä toteutuu, kuuluu valtioille. Lisäksi EU ja Euroopan Neuvosto ovat kummatkin hyväksyneet erinäköisiä asiakirjoja siitä, että niiden jäsenvaltioiden on suojeltava vähemmistökieliään.

Mitä taas tulee toiseen lauseeseen, elinvoimaisuus tosiaan on vahvuutta, mutta Suomen kielistä vain suomi ja ruotsi ovat elinvoimaisia. Haatainen ei siis joko tajua karjalan, romanin ja saamelaiskielten tilasta mitään, tai ei osaa ajatella näitä ryhmiä todellisina osina suomea. Kommentti vuorovaikutuksesta maailman kanssa taas tuntuu olevan pelkkää tyhjää puhetta, ainakaan minä en käsitä, mitä Haatainen sillä tarkoittaa.

Hyvää:

  • Ottaa huomioon sen, että Suomessa on useampi kuin yksi kieli

Huonoa:

  • Ei ymmärrä valtion asemaa kielipolitiikassa
  • Ei ota huomioon kansallisia vähemmistöjä millään tapaa
  • Täyttää tilaa ympäripyöreällä lätinällä

ARVOSANA: 1/5

Haatainen osoittaa vastauksellaan heikkoa ymmärrystä siitä, miten kielipolitiikka toimii, ja Suomen kielellisestä kokoonpanosta yleensäkin. Ilmeisesti hän ei joko tiedä tai välitä maamme vähemmistöistä.

 

PEKKA HAAVISTO

”Kielemme ja kulttuurimme säilyvät vahvoina, jos itse arvostamme niitä. Maailmassa on syytä olla huolissaan paitsi katoavasta biodiversiteetistä, myös katoavista kielistä. Suomen kielestä ei kukaan muu huolehdi, ellemme itse sitä tee. Kieli, jota ei käytetä ajattelun välineenä haastavissakin tieteellisissä yhteyksissä, on vaarassa jäädä paikalleen tai näivettyä. Myös vähemmistökielemme ja -kulttuurimme – suomenruotsalaiset, saamelaiset, romanit, viittomakieliset – ovat tärkeä osa suomalaisuutta”

Haaviston vastaus osoittaa hyvää yleisymmärrystä kielistä, niiden elinvoimaisuudesta ja asemasta yhteiskunnassa. Hän myös mainitsee vähemmistöjämme nimeltä, ja antaa kielten suojelulle itseisarvoa.

Miinuksena sanottakoot, ettei hän puhu mitään siitä, että suurin osa kielistämme on uhanalaisia, jotta voidakseen ”säilyä vahvoina”, niiden pitäisi ensin päästä vahvalle elinvoimaisuuden tasolle. Lisäksi hän mainitsee nimeltä vain ne kieliryhmät, jotka mainitaan Suomen perustuslaissa, eli karjalaisista hän ei puhu mitään. Hän ei siis joko osaa ajatella karjalaisia ollenkaan, tai ei pidä heitä tärkeänä osana suomalaisuutta

Hyvää:

  • Arvostaa kielellistä monimuotoisuutta
  • Mainitsee vähemmistöjä nimeltä
  • Ymmärtää, ettei valtakielikään ole automaattisesti turvassa

Huonoa:

  • Ei puhu vähemmistökieltemme uhanalaisuudesta
  • Ei mainitse karjalankielisiä

ARVOSANA: 4/5

Haavisto osoittaa hyvää yleistuntemusta kielistä ja kielipolitiikasta, ja lisäksi hän ei keskity kansalliskieliin vaan mainitsee muitakin vähemmistöjä. Hän ei kuitenkaan nosta esille tarvetta suojella näitä vähemmistökieliä, eikä ota huomioon karjalan kieltä.

 

LAURA HUHTASAARI

”Suomi on maailman mittakaavassa pieni kulttuuri- ja kielialue. Tästä syystä on hulehdittava tarkkaan esim. siitä, että yliopistoissa on riittävät mahdollisuudet suorittaa koko tutkinto nimenomaan suomen kielellä. Tutkintoja on oltava riittävä määrä, että suomen kieli kehittyy ja pysyy yllä.”

Ensinnäkin, Suomi on maailman mittakaavassa suuri kulttuuri- ja kielialue. Maailmassa on noin 7000 kieltä ja parisen sataa valtiota, joten mikä tahansa kieli, jolla on oma valtio takaamassa sen elinvoimaisuutta, on verrattain suuri.

Huhtasaari osuu kuitenkin muuten kommentissaan asian ytimeen. Kuten aiemmin sanoin, on englannin maailmanlaajuinen leviäminen valtava kielitieteellinen ongelma, ja korkeakoulut ovat tämän taistelun eturintamassa. Ollakseen elinvoimainen, pitää kielen olla käytettynä kaikilla elämän osa-alueilla, ja siksi on ensiarvoisen tärkeää, ettei korkeakoulujamme luovuteta englannin kielelle.

Huonoa on kuitenkin se, että Huhtasaari puhuu vain suomesta, eikä ota huomioon yhtään vähemmistöä, ei edes toista kansalliskieltämme ruotsia. Saako Åbo Akademin muuttaa englanninkieliseksi?

Hyvää:

  • Tarttuu hyvin yhteen suurimmista uhista monikielisyydelle maailmanlaajuisesti
  • Konreettinen ja selkeä vastaus

Huonoa:

  • Suhteellisuudentaju kielten suhteen puuttuu
  • Suomi ei ole koskaan ollut yksikielinen maa

ARVOSANA: 3/5

Huhtasaari ymmärtää, että kieliä on suojeltava aktiivisesti, jotta ne pysyisivät elinvoimaisina, ja hän ymmärtää missä taistelua käydään juuri nyt. Hänen suojeluhalunsa ei kuitenkaan ilmeisesti ylety suomen kielen ulkopuolelle.

 

MERJA KYLLÖNEN

”Valtio joka tekee työtä sen eteen, että ihmiset tuntevat sekä oman kielensä ja kulttuurinsa, että muiden kieliä ja kulttuureja on riittävän vahva puolustamaan fiksulla tavalla omaa kansallista identiteettiään, joka perustuu koulutukseen, sivistykseen ja kulttuurien tuntemukseen”

Kyllösen sekava vastaus alkaa yleisluontoisella maalailulla siitä, että valtioiden pitäisi perehdyttää kansalaisensa useisiin kieliin ja kulttuureihin, ja päättyy kuitenkin yksityiskohtaisempaan kuvaukseen johonkin tiettyyn kansalliseen identiteettiin, jolla hän ilmeisesti tarkoittaa Suomea.

Kyllösellä on oikeansuuntainen asenne. Hän haluaa että ihmiset tuntisivat toisia kulttuureja paremmin. Tällä hetkellä tämä on suuri ongelma, kun peruskoulu keskittyy opetuksessaan ainoastaan suomenkielisen Suomen tuntemukseen, ja peruskoulu on yksi tärkeimpiä kansallisuuden rakennustyökaluja.

Vastauksesta kuitenkin puuttuu täysin kaikki konkretia, eikä se oikeastaan sano juuri mitään. Sen lisäksi, että ihmisten tulisi tuntea kieliä ja kulttuureja, olisi näitä kieliä ja kulttuureja myös suojeltava. Etenkin niitä, jotka ovat jo nyt erittäin uhanalaisia.

Hyvää:

  • Hyvä asenne

Huonoa:

  • Sekava
  • Konkretia puuttuu täysin

ARVOSANA: 2/5

Kyllösellä on selvästi positiivinen suhtautuminen monikielisyyteen ja monikulttuurisuuteen, mutta hän ei tunnu käytännössä ymmärtävän näistä asioista paljoakaan. Ainakaan hän ei sellaista ymmärrystä osoita.

 

SAULI NIINISTÖ

”Suomen kulttuuri ja kielet ovat vahvoja ja elinvoimaisia, silti valtio voi niitä kyllä edistää. Erityiseen suojeluun muita vastaan ei ole tarvetta”

Suomessa on kaksi vahvaa ja elinvoimaista kieltä: suomi ja ruotsi. Karjala, romani ja kaikki kolme saamelaiskieltä ovat erittäin uhanalaisia. Valtion tulee edistää näitä kieliä, ja suomen ja ruotsin suhteen se niin erittäin vahvasti tekeekin. Valtiolla ei ole tässä valinnanvaraa. Suojelulle muita, lähinnä englantia, vastaan on tarvetta, kuten olen aiemmin selittänyt.

Hyvää:

  • Vastaus on kieliopillisesti oikein laadittu

Huonoa:

  • Kaikki mitä Niinistö sanoo, on väärin

ARVOSANA: 0/5

Niinistö osoittaa vastauksessaan täydellistä tietämättömyyttä Suomen kielellisestä tilanteesta, ja siitä, miten kielet toimivat. Lisäksi hän osoittaa varatuomarille poikkeuksellista tietämättömyyttä siitä, mitä hänen johtamansa valtion lait sanovat, ja miten niitä toteutetaan käytännössä.

 

NILS TORVALDS

”Onneksi tällaista kulttuuripolitiikkaa ei kukaan ollut keksinyt kun Mikael Agricola lähti Wittenbergiin opiskelemaan.”

Torvaldsia on sikäli hankala arvioida, että kysymykseen vastaamisen sijasta hän keskittyy naljailuun. Huomautettakoon myös, että kirjakielen luominen vähemmistökielelle (mitä suomi Ruotsin kuningaskunnassa oli) on erittäin vahvaa suojelevaa kielipolitiikkaa. Mikael Agricola siis edusti juurikin tällaista kulttuuripolitiikkaa. Sekin on erikoista, ettei Torvalds kielipuolueen edustajana puhu yhtään mitään Suomen monikielisyydestä.

Hyvää:

  • Tuntee historiallisia henkilöitä ja heidän vaiheitaan

Huonoa:

  • Ei vastaa kysymykseen
  • Ei ymmärrä mistä puhuu

ARVOSANA: 0/5

Monet pitävät presidenttiyttä arvokkaana instituutiona. Naljailua pitää arvokkaana aika harva.

 

MATTI VANHANEN

”Tarvitaan positiivista panostusta omaan kulttuuriin ja kieliin. Sitä ei tarvitse suunnata mitään vastaan.”

Vanhanen tuntuu pelaavan stereotypioilla: suomalainen puhuu vähän, mutta asiaa. Hän puhuu kielistä monikossa, ja tajuaa, että näihin on panostettava. Hänen positiivinen asenteensa on myös hyvä asia. Toisessa lauseessaan hän sanoo ensiarvoisen tärkeän seikan: omiin kieliin panostamisen ei tarvitse olla ketään vastaan. Usein näkee kielten suojelua puoltavia argumentteja leimattavan jotenkin nurkkakuntaisiksi tai nationalistisiksi, muttei sen tarvitse olla lainkaan totta. Kaikki kielet ja kulttuurit ovat arvokkaita, ja tämän rikkauden vaaliminen on erittäin helppoa tehdä positiivisen kautta, niin kuin Vanhanen sanoo

Matin kolmestatoista sanasta on hankala löytää sisällöllisesti mitään moitittavaa, ja häne mahduttaa niihin ainakin kolme hyvää pointtia. Kysymystä olisi kuitenkin voinut avata vähän laajemminkin

Hyvää:

  • Täyttä asiaa
  • Kolme tärkeää pointtia kielten rikkaudesta

Huonoa:

  • Erittäin lyhyt vastaus
  • Konkretiaa puuttuu

ARVOSANA: 3/5

Vanhasen vastaus on hyvä mutta erittäin lyhyt. Hänellä tuntuu olevan oikea asenne, mutta vastaus jättää paljon arvailun varaan.

 

MITÄ TÄMÄ KATSAUS OIKEASTI KERTOO?

Vertailin tässä ehdokkaiden lyhyitä vastauksia yhteen kysymykseen Helsingin Sanomien vaalikoneessa. Monilla heistä on todennäköisesti paljon muitakin kielipolitiikkaa sivuavia lausuntoja, mutta valitsin tämän kohdealueen siksi, että tällä tavoin oli helppo vertailla ehdokkaita keskenään, sillä he olivat kaikki vastanneet samaan kysymykseen samoihin aikoihin. Tämä kirjoitus ei siis voi antaa kovin syvääluotaavaa analyysiä ehdokkaiden kielipoliittisiin kantoihin, mutta pienikin määrä tekstiä voi paljastaa paljon kirjoittajansa taustatiedoista ja asenteista.

Vastauksiin mahtui jonkin verran hyvää, mutta suurelta osin ne ovat enemmän tai vähemmän huttua. Näistä ehdokkaista ketään ei selvästikään kielipolitiikka suuremmin kiinnosta, ja heidän tietonsa aiheesta ovat suurelta osin erittäin vajavaisia. Joillain heistä oli onneksi edes positiivinen suhtautuminen kielelliseen rikkauteen.

Silti, jos ehdolla olisi yksikin kielitieteilijä, tuntisin erittäin suurta houkutusta äänestää häntä puoluekannasta riippumatta. Tai no, Suomen politiikan huipulta löytyy kyllä yksi kielitieteilijä, mutta en tiedä voisinko silti äänestää slavistikkoa.