Syksy Liettuassa

Olen nyt onnistuneesti kotiutunut Liettuasta, ja näin lukukauden päätteeksi voisin hieman kirjoittaa siitä, millainen kokemus lukukauteni Kaunasissa oli. Aikomuksenani oli kirjoitella vähän useammin, mutta syksyni oli täynnä kaikenlaista murhetta ja kiirettä, joten aikaa ja energiaa ei riittänyt. Ehkäpä ensi vuonna jaksan paremmin.

Usein kun on asunut jossain paikassa, saa jatkuvasti kuulla kysyttävän, että ”millaista siellä paikassa X oli?” Niin suurta kokemusta on kuitenkin mahdotonta tiivistää yhteen lauseeseen, tai useampaankaan. Liettuassa oli kivaa ja siellä oli ikävää. Oli hyvää säätä ja huonoa säätä, iloa ja surua, onnistumisia ja pettymyksiä, nautintoa ja kärsimystä, helppoa ja hankalaa. Liettuassa oli samanlaista kuin kaikkialla muuallakin. Siellä eläminen oli elämää.

Tokihan Liettuasta voi kuitenkin joitain huomioita tehdä. En tiennyt maasta, sen kulttuurista ja ihmisistä entuudestaan juuri mitään. Nyt tiedän vähän. Tiedän, että liettualaiset ovat huonoja jonottamaan. Tiedän, että he eivät hymyile paljon, mutta se ei aina tarkoita töykeyttä. Liettuassa tehdään hyvää ruokaa, mutta kohdellaan naisia ja homoja huonosti. Liettuassa on omat ristiriitansa, mutta missä maassa ei olisi?

Erikoisen piirteen liettualaiseen mielenmaisemaan antaa maan historia. Keskiajalla Liettua oli suurvalta, jonka mahti ylsi parhaimmillaan Itämereltä Mustallemerelle. Suurvaltahistoria on ehkä huonoin asia, mitä valtiolla voi olla. Kansa kun ei koskaan tunnu unohtavan sitä. Liettuan suuruuden päivistä on satoja vuosia aikaa, mutta nuo päivät muistetaan yhä elävästi. Vytautas suuren muisto on mytologisoitunut, ja siihen on sekoittunut uhoa, ylpeyttä ja katkeruutta. Sellainen koktail voi olla aika myrkyllinen, eikä nykyisyyttä voi elää menneessä.

Toisaalta Liettuassa muistetaan elävästi aika, jonka valtio vietti vieraan vallan alaisena. Venäjän ja Neuvostoliiton sorto muistetaan elävästi, ja monet mieltävät edelleen Liettuan uhriksi, vaikka valtio on ollut itsenäisen 27 vuotta. Neuvostomiehityksen alla liettuan kieli ja kulttuuri koki sortoa, mutta nyt valtio itse sortaa omia puolalais- ja venäläisvähemmistöjään. Historiasta on hankala oppia, jos siitä ei tahdota irroittaa otettaan.

Liettuassa on kuitenkin helppo nauttia olostaan. Ruoka on hyvää ja olut maittavaa, eikä mikään tee lovea kukkaroon. Peruna- ja lihapainotteinen ruokavalio tekee onnelliseksi niin suomalaisen kuin saksalaisenkin, mutta paljon muutakin löytyy. Kaunasista löytyy hyvät tadžikki- georgialais- ja armenialaisravintolat, ja hyvää pitsaa löytyy kaikkialta. Liettuassa pitsa tarjoillaan yleensä vapaavalinteisen kastikkeen kanssa, ja halvoista hinnoista huolimatta raaka-aineet tuppaavat pikaruokapaikoissakin olemaan laadukkaita. Herkkusienet ovat tuoreita ja kinkku ei tule silppuna. Kaunasista löytyy myös paras sushi, mitä olen eläissäni syönyt, ja olen sentään sushitellut Japanissa.

Liettuaa ei tunneta olutmaana, mutta syytä kyllä olisi. Olut on hyvää ja valikoima laaja, ja liettualaisilla oluilla on omanlaisensa ominaismaku. Ne tuppaavat olemaan hieman makeahkoja verrattuna esimerkiksi saksalaisiin oluisiin, mutteivat todellakaan liian makeita. Makuja on monia, ja panimoita löytyy varsinkin isommista kaupungeista useita. Baareissa voi kysellä paikallisten erikoisuuksien perään, ja monella baarilla on omat merkkinsäkin.

Kieltä olisin mielelläni oppinut oppinut enemmänkin, mutta energiani ei antanut siihen tällä kertaa periksi. Opin kuitenkin hyvän perusliettuan, jolla pärjää arkisissa tilanteissa. Liettuaa oli kiehtovaa oppia, sillä en ole aiemmin balttilaisiin kieliin tutustunut, eikä niitä monta enää hengissä olekaan. Liettuan opiskelu oli siitäkin mielenkiintoista, että suomen kielessä on paljon muinaisia balttilaisia lainasanoja, joten yllättävien yhtäläisyyksien löytäminen oli mielenkiintoista. Esimerkiksi laiva on liettuaksi laivas.

Kieleen liittyen oli myös mielenkiintoista huomata monien ulkomaalaisten asenne kieltä kohtaan. Minusta on luonnollista ja kohtuullista, että muuttaessaan vieraaseen maahan ihminen ainakin yrittää opetella paikallista kieltä. Tyädellisesti ei kukaan opi uutta kieltä ihan hetkessä, eikä lukukauden tai kahden jälkeen tarvitse erityisen sujuvasti uutta kieltä puhua, mutta yrittäminen on mielestäni tärkeää. Oli inhottavaa huomata, kuinka paljon ulkomaiset vaihto-opiskelijat valittivat siitä, jos heidän ohjelmaansa kuului pakollinen liettuan kurssi, tai jos he eivät saaneet jossain palvelua englanniksi. Tai jos he olivat vapaa-ajallaan valmiita käyttämään aikaansa jonkin muun kielen opiskeluun, mutteivät osanneet liettuaksi edes laskea kymmeneen. On todella ylimielistä mennä itse toiseen maahan ja vieraaseen kieliympäristöön ja olettaa, että kaikkien muiden olisi sopeuduttava omaan läsnäoloon ja puhuttava sitä kieltä, mikä itselle parhaiten sopii. Paljon kohtuullisempaa olisi itse yrittää edes sen verran sopetua, että vaivautuisi opettelemaan kielestä edes perusteet. Se ei keneltäkään vaadi kovin paljoa. Jos liettuan kieli taas ei kiinnosta ja palvelua haluaa saada joko omalla kielellä tai englanniksi, ei ole mikään pakko muuttaa liettuaan. Maailma on pullollaan paikkoja, joissa ei tarvitse puhua liettuaa.

Nyt olen siis kuitenkin kotiutunut, enkä tiedä tulenko enää asumaan Liettuassa. Minusta maa ei kuitenkaan varmaan lähden täysin koskaan. En tule kaipaamaan liettualaista konservatiivisuutta ja ajoittaista töykeyttä, mutta tulen kaipaan Kaunasin kauniita katuja, vanhankaupungin mukulakiviä, kantabaarini litran tuoppeja ja herkullisia pitsoja, ja ystävieni kanssa jakamiani hetkiä.

Kiitos näistä kuukausista, Liettua! Viso gero!

Mainokset

Presidentinvaalit ja kielipolitiikka

Kielipolitiikka on aihe, josta puhutaan Suomessa vähän ja yksipuolisesti. Ruotsin kielen asemasta puhutaan paljon, mutta uhanalaiset vähemmistökielemme karjala, romani ja saamelaiskielet eivät saa käytännössä yhtään huomiota osakseen. Kielen ja vallan suhteesta puhutaan silloin, kun kyse on sukupuolittuneista termeistä, mutta aihe unohdetaan täysin yksittäisistä kielistä puhuttaessa. Englanti onkin yhtäkkiä vain neutraali kommunikoinnin väline, ja se otetaan tuosta vain kaupunkien ja yliopistojen käyttökieleksi arvioimatta lainkaan, millaisia vaikutuksia tällä on. Samaan aikaan englannin leviäminen muiden kielten kustannuksella on yksi kielitieteen kuumimpia puheenaiheita, ja aiheesta on kirjoitettu hyllymetreittäin tutkimuskirjallisuutta. Puhumattakaan siitä, että yksisilmäinen englannin korostaminen antaa englanninkielisille maille, etunenässä Iso-Britannialle ja Yhdysvalloille, valtavan suuren taloudellisen edun kielikurssien ja kielitaitotodistusten muodossa.

Kielipolitiikasta siis erittäin harvoin puhutaan erityisen hyvin, eikä poliitikkojen ajatuksia aiheesta kuule usein edellämainittujen teemojen ulkopuolella. Nyt Helsingin Sanomien presidentinvaalikone kuitenkin tarjoaa harvinaisen mahdollisuuden saada pieni vilkaus siihen, mitä ehdokkaat kielipolitiikasta tuumivat. Vaalikoneessa ehdokkaat kertovat, kuinka paljon he ovat samaa mieltä eri väittämien kanssa. Väittämä 16. kuuluu seuraavasti:

”Valtion on suojeltava Suomen kulttuuria ja kieliä ulkomaisilta vaikutteilta nykyistä enemmän.”

Väite on vähän hassusti muotoiltu. Ensinnäkin, olisi ollut parempi puhua kulttuureista monikossa yksikön sijaan, ja toisekseen vähemmistöjä uhkaa Suomessa ennen kaikkea suomen kieli ja kantasuomalainen kulttuuri. Itse olisin muotoillut väitteen siten, että ”Valtion on suojeltava Suomen kulttuureja ja kieliä nykyistä enemmän.” Kysymys on kuitenkin siitä hyvä, että se on kyllin ympäripyöreästi muotoiltu, jotta ehdokkaat voivat laverrella siihen käytännössä mitä tahansa kielipolitiikasta ilman, että kysymys johdattelisi heitä paljoakaan.

Toki kysymyksen voi tulkita myös niin, että valtion tulisi toimia jonkinlaisena kielipoliisina suojelemassa suomen kieltä anglismeilta. Tällainen luenta olisi kuitenkin vaalien yhteydessä niin hullu, että se osoittaisi ehdokkaalta täydellistä tietämättömyyttä niistä valtavan suurista voimista, jotka kielipolitiikassa jylläävät.

Analysoin tässä ehdokkaiden vastaukset yksi kerrallaan, ja annan heille arvion asteikolla 1-5 sen mukaan, kuinka asiantuntevia vastaukset ovat, ja kuinka positiivisesti he suhtautuvat monikielisyyteen.

Taustastani kerrotakoot, että minulla on kandidaatin tutkinto yleisestä kielitieteestä, ja erikoisalaani on karjalan kieli ja vähemmistökielten elvytys. Parhailleen opiskelen sosiolingvistiikkaa ja monikielisyyttä Vytautas Suuren yliopistossa ja Johannes Gutenbergin yliopistossa Mainzissa. Työskentelen vähemmistökielten digitalisaation parissa, ja olen aktiivinen toimija Vihreässä liitossa, mutta olen äänestänyt myös Keskustaa ja Vasemmistoliittoa. Tulkitsen aihetta näistä puitteista.

TUULA HAATAINEN

”Ei ole missään nimessä valtion tehtävä. Suomen kielten ja kulttuurin vahvuus on niiden elinvoimaisuudessa ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa.”

Haataisen mielestä kielten ja kulttuurin suojelu ei ole valtion tehtävä. Esimerkiksi Yhdistyneet Kansakunnat ja Euroopan Unioni ovat hänen kanssaan eri mieltä. YK määrittelee oikeuden omaan kieleen ihmisoikeudeksi, ja maailman ensisijaisina vallankäyttäjinä vastuu siitä, että tämä toteutuu, kuuluu valtioille. Lisäksi EU ja Euroopan Neuvosto ovat kummatkin hyväksyneet erinäköisiä asiakirjoja siitä, että niiden jäsenvaltioiden on suojeltava vähemmistökieliään.

Mitä taas tulee toiseen lauseeseen, elinvoimaisuus tosiaan on vahvuutta, mutta Suomen kielistä vain suomi ja ruotsi ovat elinvoimaisia. Haatainen ei siis joko tajua karjalan, romanin ja saamelaiskielten tilasta mitään, tai ei osaa ajatella näitä ryhmiä todellisina osina suomea. Kommentti vuorovaikutuksesta maailman kanssa taas tuntuu olevan pelkkää tyhjää puhetta, ainakaan minä en käsitä, mitä Haatainen sillä tarkoittaa.

Hyvää:

  • Ottaa huomioon sen, että Suomessa on useampi kuin yksi kieli

Huonoa:

  • Ei ymmärrä valtion asemaa kielipolitiikassa
  • Ei ota huomioon kansallisia vähemmistöjä millään tapaa
  • Täyttää tilaa ympäripyöreällä lätinällä

ARVOSANA: 1/5

Haatainen osoittaa vastauksellaan heikkoa ymmärrystä siitä, miten kielipolitiikka toimii, ja Suomen kielellisestä kokoonpanosta yleensäkin. Ilmeisesti hän ei joko tiedä tai välitä maamme vähemmistöistä.

 

PEKKA HAAVISTO

”Kielemme ja kulttuurimme säilyvät vahvoina, jos itse arvostamme niitä. Maailmassa on syytä olla huolissaan paitsi katoavasta biodiversiteetistä, myös katoavista kielistä. Suomen kielestä ei kukaan muu huolehdi, ellemme itse sitä tee. Kieli, jota ei käytetä ajattelun välineenä haastavissakin tieteellisissä yhteyksissä, on vaarassa jäädä paikalleen tai näivettyä. Myös vähemmistökielemme ja -kulttuurimme – suomenruotsalaiset, saamelaiset, romanit, viittomakieliset – ovat tärkeä osa suomalaisuutta”

Haaviston vastaus osoittaa hyvää yleisymmärrystä kielistä, niiden elinvoimaisuudesta ja asemasta yhteiskunnassa. Hän myös mainitsee vähemmistöjämme nimeltä, ja antaa kielten suojelulle itseisarvoa.

Miinuksena sanottakoot, ettei hän puhu mitään siitä, että suurin osa kielistämme on uhanalaisia, jotta voidakseen ”säilyä vahvoina”, niiden pitäisi ensin päästä vahvalle elinvoimaisuuden tasolle. Lisäksi hän mainitsee nimeltä vain ne kieliryhmät, jotka mainitaan Suomen perustuslaissa, eli karjalaisista hän ei puhu mitään. Hän ei siis joko osaa ajatella karjalaisia ollenkaan, tai ei pidä heitä tärkeänä osana suomalaisuutta

Hyvää:

  • Arvostaa kielellistä monimuotoisuutta
  • Mainitsee vähemmistöjä nimeltä
  • Ymmärtää, ettei valtakielikään ole automaattisesti turvassa

Huonoa:

  • Ei puhu vähemmistökieltemme uhanalaisuudesta
  • Ei mainitse karjalankielisiä

ARVOSANA: 4/5

Haavisto osoittaa hyvää yleistuntemusta kielistä ja kielipolitiikasta, ja lisäksi hän ei keskity kansalliskieliin vaan mainitsee muitakin vähemmistöjä. Hän ei kuitenkaan nosta esille tarvetta suojella näitä vähemmistökieliä, eikä ota huomioon karjalan kieltä.

 

LAURA HUHTASAARI

”Suomi on maailman mittakaavassa pieni kulttuuri- ja kielialue. Tästä syystä on hulehdittava tarkkaan esim. siitä, että yliopistoissa on riittävät mahdollisuudet suorittaa koko tutkinto nimenomaan suomen kielellä. Tutkintoja on oltava riittävä määrä, että suomen kieli kehittyy ja pysyy yllä.”

Ensinnäkin, Suomi on maailman mittakaavassa suuri kulttuuri- ja kielialue. Maailmassa on noin 7000 kieltä ja parisen sataa valtiota, joten mikä tahansa kieli, jolla on oma valtio takaamassa sen elinvoimaisuutta, on verrattain suuri.

Huhtasaari osuu kuitenkin muuten kommentissaan asian ytimeen. Kuten aiemmin sanoin, on englannin maailmanlaajuinen leviäminen valtava kielitieteellinen ongelma, ja korkeakoulut ovat tämän taistelun eturintamassa. Ollakseen elinvoimainen, pitää kielen olla käytettynä kaikilla elämän osa-alueilla, ja siksi on ensiarvoisen tärkeää, ettei korkeakoulujamme luovuteta englannin kielelle.

Huonoa on kuitenkin se, että Huhtasaari puhuu vain suomesta, eikä ota huomioon yhtään vähemmistöä, ei edes toista kansalliskieltämme ruotsia. Saako Åbo Akademin muuttaa englanninkieliseksi?

Hyvää:

  • Tarttuu hyvin yhteen suurimmista uhista monikielisyydelle maailmanlaajuisesti
  • Konreettinen ja selkeä vastaus

Huonoa:

  • Suhteellisuudentaju kielten suhteen puuttuu
  • Suomi ei ole koskaan ollut yksikielinen maa

ARVOSANA: 3/5

Huhtasaari ymmärtää, että kieliä on suojeltava aktiivisesti, jotta ne pysyisivät elinvoimaisina, ja hän ymmärtää missä taistelua käydään juuri nyt. Hänen suojeluhalunsa ei kuitenkaan ilmeisesti ylety suomen kielen ulkopuolelle.

 

MERJA KYLLÖNEN

”Valtio joka tekee työtä sen eteen, että ihmiset tuntevat sekä oman kielensä ja kulttuurinsa, että muiden kieliä ja kulttuureja on riittävän vahva puolustamaan fiksulla tavalla omaa kansallista identiteettiään, joka perustuu koulutukseen, sivistykseen ja kulttuurien tuntemukseen”

Kyllösen sekava vastaus alkaa yleisluontoisella maalailulla siitä, että valtioiden pitäisi perehdyttää kansalaisensa useisiin kieliin ja kulttuureihin, ja päättyy kuitenkin yksityiskohtaisempaan kuvaukseen johonkin tiettyyn kansalliseen identiteettiin, jolla hän ilmeisesti tarkoittaa Suomea.

Kyllösellä on oikeansuuntainen asenne. Hän haluaa että ihmiset tuntisivat toisia kulttuureja paremmin. Tällä hetkellä tämä on suuri ongelma, kun peruskoulu keskittyy opetuksessaan ainoastaan suomenkielisen Suomen tuntemukseen, ja peruskoulu on yksi tärkeimpiä kansallisuuden rakennustyökaluja.

Vastauksesta kuitenkin puuttuu täysin kaikki konkretia, eikä se oikeastaan sano juuri mitään. Sen lisäksi, että ihmisten tulisi tuntea kieliä ja kulttuureja, olisi näitä kieliä ja kulttuureja myös suojeltava. Etenkin niitä, jotka ovat jo nyt erittäin uhanalaisia.

Hyvää:

  • Hyvä asenne

Huonoa:

  • Sekava
  • Konkretia puuttuu täysin

ARVOSANA: 2/5

Kyllösellä on selvästi positiivinen suhtautuminen monikielisyyteen ja monikulttuurisuuteen, mutta hän ei tunnu käytännössä ymmärtävän näistä asioista paljoakaan. Ainakaan hän ei sellaista ymmärrystä osoita.

 

SAULI NIINISTÖ

”Suomen kulttuuri ja kielet ovat vahvoja ja elinvoimaisia, silti valtio voi niitä kyllä edistää. Erityiseen suojeluun muita vastaan ei ole tarvetta”

Suomessa on kaksi vahvaa ja elinvoimaista kieltä: suomi ja ruotsi. Karjala, romani ja kaikki kolme saamelaiskieltä ovat erittäin uhanalaisia. Valtion tulee edistää näitä kieliä, ja suomen ja ruotsin suhteen se niin erittäin vahvasti tekeekin. Valtiolla ei ole tässä valinnanvaraa. Suojelulle muita, lähinnä englantia, vastaan on tarvetta, kuten olen aiemmin selittänyt.

Hyvää:

  • Vastaus on kieliopillisesti oikein laadittu

Huonoa:

  • Kaikki mitä Niinistö sanoo, on väärin

ARVOSANA: 0/5

Niinistö osoittaa vastauksessaan täydellistä tietämättömyyttä Suomen kielellisestä tilanteesta, ja siitä, miten kielet toimivat. Lisäksi hän osoittaa varatuomarille poikkeuksellista tietämättömyyttä siitä, mitä hänen johtamansa valtion lait sanovat, ja miten niitä toteutetaan käytännössä.

 

NILS TORVALDS

”Onneksi tällaista kulttuuripolitiikkaa ei kukaan ollut keksinyt kun Mikael Agricola lähti Wittenbergiin opiskelemaan.”

Torvaldsia on sikäli hankala arvioida, että kysymykseen vastaamisen sijasta hän keskittyy naljailuun. Huomautettakoon myös, että kirjakielen luominen vähemmistökielelle (mitä suomi Ruotsin kuningaskunnassa oli) on erittäin vahvaa suojelevaa kielipolitiikkaa. Mikael Agricola siis edusti juurikin tällaista kulttuuripolitiikkaa. Sekin on erikoista, ettei Torvalds kielipuolueen edustajana puhu yhtään mitään Suomen monikielisyydestä.

Hyvää:

  • Tuntee historiallisia henkilöitä ja heidän vaiheitaan

Huonoa:

  • Ei vastaa kysymykseen
  • Ei ymmärrä mistä puhuu

ARVOSANA: 0/5

Monet pitävät presidenttiyttä arvokkaana instituutiona. Naljailua pitää arvokkaana aika harva.

 

MATTI VANHANEN

”Tarvitaan positiivista panostusta omaan kulttuuriin ja kieliin. Sitä ei tarvitse suunnata mitään vastaan.”

Vanhanen tuntuu pelaavan stereotypioilla: suomalainen puhuu vähän, mutta asiaa. Hän puhuu kielistä monikossa, ja tajuaa, että näihin on panostettava. Hänen positiivinen asenteensa on myös hyvä asia. Toisessa lauseessaan hän sanoo ensiarvoisen tärkeän seikan: omiin kieliin panostamisen ei tarvitse olla ketään vastaan. Usein näkee kielten suojelua puoltavia argumentteja leimattavan jotenkin nurkkakuntaisiksi tai nationalistisiksi, muttei sen tarvitse olla lainkaan totta. Kaikki kielet ja kulttuurit ovat arvokkaita, ja tämän rikkauden vaaliminen on erittäin helppoa tehdä positiivisen kautta, niin kuin Vanhanen sanoo

Matin kolmestatoista sanasta on hankala löytää sisällöllisesti mitään moitittavaa, ja häne mahduttaa niihin ainakin kolme hyvää pointtia. Kysymystä olisi kuitenkin voinut avata vähän laajemminkin

Hyvää:

  • Täyttä asiaa
  • Kolme tärkeää pointtia kielten rikkaudesta

Huonoa:

  • Erittäin lyhyt vastaus
  • Konkretiaa puuttuu

ARVOSANA: 3/5

Vanhasen vastaus on hyvä mutta erittäin lyhyt. Hänellä tuntuu olevan oikea asenne, mutta vastaus jättää paljon arvailun varaan.

 

MITÄ TÄMÄ KATSAUS OIKEASTI KERTOO?

Vertailin tässä ehdokkaiden lyhyitä vastauksia yhteen kysymykseen Helsingin Sanomien vaalikoneessa. Monilla heistä on todennäköisesti paljon muitakin kielipolitiikkaa sivuavia lausuntoja, mutta valitsin tämän kohdealueen siksi, että tällä tavoin oli helppo vertailla ehdokkaita keskenään, sillä he olivat kaikki vastanneet samaan kysymykseen samoihin aikoihin. Tämä kirjoitus ei siis voi antaa kovin syvääluotaavaa analyysiä ehdokkaiden kielipoliittisiin kantoihin, mutta pienikin määrä tekstiä voi paljastaa paljon kirjoittajansa taustatiedoista ja asenteista.

Vastauksiin mahtui jonkin verran hyvää, mutta suurelta osin ne ovat enemmän tai vähemmän huttua. Näistä ehdokkaista ketään ei selvästikään kielipolitiikka suuremmin kiinnosta, ja heidän tietonsa aiheesta ovat suurelta osin erittäin vajavaisia. Joillain heistä oli onneksi edes positiivinen suhtautuminen kielelliseen rikkauteen.

Silti, jos ehdolla olisi yksikin kielitieteilijä, tuntisin erittäin suurta houkutusta äänestää häntä puoluekannasta riippumatta. Tai no, Suomen politiikan huipulta löytyy kyllä yksi kielitieteilijä, mutta en tiedä voisinko silti äänestää slavistikkoa.

Kaunasin kauneus

Saavuin Kaunasin juna-asemalle viime lauantaina seitsemän aikoihin. Taivas näytti uhkaavalta ja ilma oli painostava. Ehdin hostellille juuri ennen kuin taivaat aukesivat. Kaksi päivää myöhemmin ne sulkeutuivat taas.

IMGP4177

Vietin ensimmäiset pari päivää hostellissa, ennen kuin sain muutettua opiskelija-asuntolaan. Asuntola oli miehityksen aikana kaupungin hienoin hotelli. Minun saapuessani sieltä oli ollut kaksi viikkoa lämmin vesi poikki, vessani lavuaari oli tukossa, ja nurkat täynnä pölyä ja kuolleita hämähäkkejä. Ei silti, paikka voisi olla paljon huonompikin. Sitä paitsi, huoneeni on kahdeksannessa kerroksessa, joten ainakin näkymät ovat upeat.

IMGP4170

Kotoutuminen Kaunasiin on sujunut hyvin. Muut SoMun (Sociolinguistics and Multilingualism) opiskelijat ovat mukavia ja heidän kanssaan tuli heti hyvin juttuun. Tutustumista helpotti sekin, että tulemme viettämään seuraavat kaksi vuotta yhdessä, vaikka valtio vaihtuukin useamman kerran. Yhteiset koettelemukset yhdistävät, ja Vytautas Suuren yliopiston loputtoman toimimattomassa byrokratiassa riittää tuulimyllyjä taisteltavaksi.

IMGP4183

Pidin Kaunasista heti alusta saakka, vaikken ihan heti ehtinytkään kunnolla tutustumaan kaupunkiin. Päivät kuluivat käytännön asioita hoitaessa ja erilaisilla enemmän tai (enimmäkseen) vähemmän hyödyllisillä esittelyluennoilla juostessa. Eilen sain kuitenkin mahdollisuuden nauttia kaupungista pitemmän kaavan mukaan.

IMGP4201

Kaunas on Liettuan toisiksi suurin kaupunki, ja se toimi pääkaupunkina sotienvälisenä aikana. Kaupungilla on pitkä historia. Keskiajalla, kun Liettua vielä oli Euroopan viimeinen pakanakuningaskunta, näki kaupunki linnoineen taisteluja saksalaisristiretkeläisiä vastaan. Sen jälkeen kaupunki on toiminut kauppa-asemana, Venäjän ja Puolan raja-asemana ja itsenäisen Liettuan pääkaupunkina. Kaupungista löytyy Euroopan pisin, yli kilometrin mittainen kävelykatu, ja katuja ja puistoja somistavat eri aikojen liettualaisten suurmiesten patsaat. Näistä suurimpana katumaisemaa vahtii suuriruhtinas Vytautas Suuri, paikallinen Mannerheim joka 1300- ja 1400-lukujen taitteessa nosti Liettuan Itä-Euroopan johtavaksi suurvallaksi, jonka maat ulottuivat Itämereltä Mustamerelle.

IMGP4185

Tykästyin Kaunasiin saman tien. Kaupunki on viihtyisä ja tunnelmallinen. Vanhassa kaupungissa mukulakivikatuja reunustavat erilaiset baarit, ravintolat ja pikkukaupat, ja kaupungista löytyy useita upeita kirkkoja ja katedraaleja, niin ortodoksisia kuin katolisiakin. Rakennusten seiniä koristavat upeat, huolitellut graffitit joita kaupunki ei käy maalaamassa peittoon. Keskiaikaista linnaa ympäröi viihtyisä puistoalue, ja sen muurien luona järjestetään kaikille vapaita elokuvanäytöksiä.

IMGP4216

Yksi suosikkipaikkojani on Nieman- ja Neris-jokien risteyspaikka, jossa voi kokea sisämaakaupungissakin merellistä tunnelmaa. Laajoilta virroilta puhaltaa napakka tuuli, ja ilma tuoksuu merilevälle. Niemekkeen rannalle voi istahtaa nauttimaan vesistöjen kauneudesta, kun lokit lentävät yläpuolella tuulta vastaan ponnistellen.

IMGP4213

Palvelutarjonnassakaan ei ole valittamisen varaa. Ravintolat ja baarit ovat viihtyisiä, ruoka on hyvää ja olut kylmää. Lisäksi kaikki on suomalaiselle taivaallisen halpaa. Vatsansa saa täyteen halutessaan muutamalla eurolla.

IMGP4221

Minusta tuntuu, että tulevan vielä viihtymään tässä kaupungissa.

Eksoottinen Baltia

Kun aiemmin olin vaihto-oppilaana Ecuadorissa ja Kiinassa, oli mukavaa kirjoitella blogiin juttuja, joissa fiilistelin sitä, millaista oli elää kaukaisessa paikassa ja eksoottisessa ympäristössä. Kirjoitin siitä, miltä tuntuu kun lentokone osuu ensimmäistä kertaa uuden kotimaan kamaralle, miltä kaukaisten kaupunkien valot näyttivät ja miltä katujen varsilla tuoksui.

Nyt lähtiessäni Liettuaan mietin kirjoittavani samanlaisia juttuja, ja ajatus siitä tuntuikin jotenkin oudolta. Liettua tuntuu jotenkin niin paljon läheisemmältä paikalta. Yhtäkkiä muutto uuteen maahan ei tuntunutkaan niin erikoiselta ajatukselta.

Pyörittelin tätä ajatusta mielessäni, ja omat asenteeni alkoivat tuntua mielettömiltä. Miksei Liettua muka olisi hieno paikka siinä missä Kiina tai Ecuadorkin? Eikö kuitenkin Liettuassa ole minulle tällä hetkellä paljon enemmän uutta? En ole koskaan käynyt Liettuassa, liettua ei ole läheistä sukua millekään osaamalleni kieltä, tiedän maan historiasta vähän ja kulttuurista en sitäkään. Kaunas on tällä hetkellä minulle paljon eksoottisempi paikka kuin Quito tai Peking. Sitä paitsi, Liettuallahan on valtavasti kerrottavanaan. Maa voi kertoa siitä, millaiset jäljet neuvostomiehitys jätti ylpeään kulttuurimaahan tai siitä, miltä vuonna 2017 näyttää maa, joka oli aikanaan Itä-Euroopan hallitseva suurvalta.

Ulkona sataa nyt vettä, mutta kunhan sää sallii, lähden kameran kanssa Kaunasin kaduille ja kirjoitan siitä miltä kaupunki tuntuu. Kerron siitä, miltä Neman-joki tuoksuu, miltä Kaunasin linnan muurit näyttävät, ja miltä vanha kaupunki kuulostaa. Jokaisella paikalla on omat tarinansa kerrottavanaan, ja olisi mieletöntä jaotella niitä jonkin kuvitellun eksoottisuuden tai mielenkiintoisuuden mukaan. Olipa kyse sitten Kaunasista, Tuupovaarasta, Shangaista tai Des Moinesista, kaikkialta saa kyllä revittyä jutun juurta. Jos siihen ei pysty, kertoo se ennemminkin kirjoittajan tylsämielisyydestä kuin paikan tylsyydestä.

Miltä lähteminen tuntuu?

Tätä kirjoittaessani istun junassa matkalla Helsinkiin. Sieltä matkaan huomenna kohti Liettuaa, jossa aloitan opiskeluni Kaunasin kaupungissa, Vytautas suuren yliopistossa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen ollut vastaavassa tilanteessa. Elokuussa 2011 odotin jännityksellä lentoani Ecuadoriin, jossa elin seuraavaan kesään saakka. Heinäkuussa 2014 juna taas vei minut aina Kiinaan saakka, jossa vietin vuoden yliopistovaihdossa. Lähtemisessä ei siis itsessään ole mitään uutta. Tällä kertaa erilaista on se, etten ole palaamassa takaisin. Seuraavat kaksi vuotta tulen elämään ainakin Liettuassa, Saksassa ja Ruotsissa, ja vaikka sen jälkeistä aikaa ei kukaan osaakaan ennustaa, on epätodennäköistä, että olisin ainakaan heti palaamassa Joensuuhun.

Kävin syntymässä Tampereella, mutta kotini on aina ollut Joensuussa. Joensuussa olen suorittanut peruskoulun, lukion ja kandidaatin tutkinnon. Joensuussa olen kasvanut vauvasta aikuiseksi, kokenut merkittävimmät kasvukokemukseni, ja tunteut rakkautta ja surua, tuskaa ja ystävyyttä. Joensuussa olen tavannut parhaimmat ystäväni ja kokenut hienoimmat hetkeni.

Yli kaksikymmentä vuotta samassa kaupungissa on kuitenkin pitkä aika. Joensuusta ei löydy montaa minulle tuntematonta nurkkaa tai kulmaa. Minne ikinä kuljenkin, ovat kadut, talot, puut, puistot ja rannat täynnä muistoja ja merkityksiä. Jossain vaiheessa on hyvä lähteä, etteivät menneisyyden henget muutu aaveiksi. Lähdön hetki on haikea, mutta on ihan kiva mennä taas jonnekin, missä ei enää tiedä, mitä nurkan takaa löytyy. Joensuu on kotini, mutta joskushan sitä täytyy muuttaa kotoa. Kaunas olkoon nyt uusi Kanervala, Mainz kelvatkoon Niinivaarana ja Tukholma tuuratkoon Penttilänrantaa.

Mie lähen, morjens!

Kalevalan ryöstö

Tekstini koskee karjalaisia, joten aivan aluksi selvennän, keitä karjalaisilla tekstissäni tarkoitan. Karjaisilla tarkoitetaan kahta toisistaan erillistä ryhmää: karjalankielisiä ja suomalaisia karjalaisia. Suomalaiset karjalaiset ovat niitä, joiden äidinkieli on suomi ja jotka nykyään asuvat Pohjois-Karjalan ja Etelä-Karjalan maakunnissa, ja ennen sotia myös Karjalankannaksella ja Laatokan Karjalassa. Karjalankieliset taas ovat niitä, joiden äidinkieli on karjala, ja jotka nykyään asuvat Venäjällä Karjalan tasavallassa ja Tverin läänissä, ja Suomessa hajallaan ympäri maata. Ennen sotia Suomen karjalankielistä aluetta oli pääasiassa Raja-Karjala, joka luovutettiin Neuvostoliitolle. Tässä tekstissä tarkoitan karjalaisista puhuessani karjalankielisiä.

Tänään juhlitaan Kalevalan päivää, joka myös suomalaisen kulttuurin päivänä tunnetaan. Ironiseksi asian tekee se, ettei Kalevala kulttuurisesti ole suomalaista ollenkaan. Elias Lönnrot keräsi aineiston runokokoelmaansa varten lähinnä Vienan Karjalan kylistä. Alue ei ollut tuolloin osa Suomea, se ei ole sitä nytkään, eikä se ole sitä koskaan ollutkaan. Alueen asukkaat eivät myöskään olleet suomalaisia. He olivat karjalankielisiä, ja heillä oli suomalaisista poikkeavat tavat, perinteet ja uskomukset. Toki Lönnrot valikoi ja muokkasi runoista yhtenäisen kokoelmaeepoksen, Kalevalan, mutta kukaan ei voi kiistää runojen alkuperää. Karjalasta ne ovat tulleet eikä niitä suomalaisiksi saa, vaikka Elias kieltä osittain suomentelikin siten, että se on suomalaiselle lukijalle ymmärrettävämpää. Kalevalan kieli onkin erikoinen sekoitus suomea ja karjalaa, jota kukaan ei ole koskaan missään puhunut, mutta joka on kuitenkin suomalaiselle ymmärrettävissä.

Lönnrot siis julkaisi vuonna 1835 kasan karjalaisia runoja ja sanoi niitä suomalaisiksi. Tästä en käy Eliasta tuomitsemaan. Kansalliset identiteetit ovat aina jollain tapaa keinotekoisia luomuksia, ja tuohon aikan suomalaisuutta oltiin vasta rakentamassa. Kulttuurienväliset rajat olivat tuolloin vielä häilyväisempiä kuin nykyään, joten tällaiset sattumukset ovat ymmärrettäviä. Ongelma on siinä, mitä Kalevalalle kävi sen julkaisun jälkeen.

Kalevala alkoi elämään omaa elämäänsä. Se on sittemmin nostettu jalustalle yhtenä suomalaisen kulttuurin suurimmista saavutuksista, ja se on julistettu Suomen kansalliseepokseksi. Se on inspiroinut taiteilijasukupolvia toisensa jälkeen ja nostattanut kansallisylpeyttä isältä pojalle. Sille on omistettu oma juhlapäivä ja siitä on tehty televisiosarjoja ja elokuvia. Kalevala ei vain ole suomalaisuutta, vaan suomalaisuus on Kalevalaa. Ongelmalliseksi asian tekee se, ettei se alkuperältään ole suomalainen laisinkaan.

Suomalaisuutta voi toki olla monenlaista, ja osaltaan karjalaiset ovatkin suomalaisia siinä missä suomenruotsalaiset ja saamelaisetkin. Ongelmana on kuitenkin se, kuinka Kalevalaa juhlistetaan. Jos sitä pidettäisiin suomalaisuuden monimuotoisuuden riemuvoittona ja sitä juhlistettaisiin osoituksena siitä kaikesta, mitä karjalaiset ovat Suomelle ja suomalaisuudelle antaneet, olisi se hieno juttu. Kalevalaa kuitenkin pidetään nimenomaan kantasuomalaisena juttuna, eikä sen karjalaisuutta tunnusteta lainkaan.

Samaan aikaan karjalaisia ei ole koskaan tunnustettu osaksi Suomea. Itsenäisyyden jälkeen karjalaiskylissä karjalaista nimistöä suomalaistettiin ja karjalaislapsille opetettiin koulussa pelkkää suomea. Tavoitteena oli kieleltään, tavoiltaan ja uskonnoltaan yhtenäinen kansa, ja tästä kärsivät kaikki normista poikkeavat ryhmät, karjalaiset muiden mukana. Nämä assimiloimispyrkimykset saavuttivat huippunsa sotien jälkeen, kun käytännössä koko karjalaisväestömme joutui evakkoon. Karjalaiset poikkesivat kieleltään, uskonnoltaan ja tavoiltaan valtaväestöstä, mutta tätä ei otettu sijoittelussa huomioon. Karjalaiset joutuivat hajalleen ympäri maata, ja sopetutuminen uusille asuinsijoille oli kaikkea muuta kuin ruusuista. Diaspora hajotti kielellisiä, kulttuurisia ja uskonnollisia siteitä, ja paikalliset suhtautuivat epäillen uusiin tulokkaisiin. Ortodokseja vierastettiin ryssänuskoisina, karjalan kieltä karsastettiin ja kouluissa karjalaislapsia rangaistiin äidinkielensä käyttämisestä. Kaikki karjalaisuuteen viittaava painettiin maan alle, lapset kasvatettiin suomenkielisiksi syrjinnän pelossa, ja karjalaisuus alkoi hitaasti tehdä kuolemaa.

Nykyään karjalaisia on maassamme noin 30 000, mutta heillä ei ole edelleenkään minkäänlaista laillista asemaa. Siinä missä ruotsin, saamen ja romanikielten asema on turvattu jo Suomen perustuslaissa, ei karjalaa mainita kansallisessa lainsäädännössä kertaakaan. Karjalaiset saavat kynsin ja hampain taistella oikeudesta omaan kieleen ja perinteihinsä. Sadan vuoden itsenäisyyden jälkeen karjalaiset ovat yhä vieraita omalla maallaan.

Näin Kalevalan päivänä on erityisen hyvä muistaa karjalaisia, sillä Kalevala symbolisoi sitä syrjintää, mitä karjalaiset ovat saaneet Suomessa kokea läpi historian. Karjalainen runoperinne on riistetty osaksi suomalaisuutta samalla, kun karjalaisuutta on sadan vuoden ajan poljettu hengiltä suomalaisuuden nimeen. Karjalaisilta on viety oikeus omaan perintöönsä, jota nyt juhlitaan suomalaisuuden keskiössä samalla, kun karjalaisten olemassaolo kielletään. Karjalaisten syrjintä on Kalevalan myötä kudottu suomalaisuuden ytimeen, ja alkaisi jo olla aika tunnustaa tämä, jotta kehityksen suunta saataisiin muutettua parempaan. Karjalan kieli ansaitsee samanlaisen aseman laissa kuin maamme muutkin kielet, ja karjalaisilla on oikeus kieleensä ja kulttuuriinsa siinä missä muillakin.

Tänään Kalevalaa ja suomalaista kulttuuria juhlistetaan taas puheissa ja kirjoituksissa ympäri Suomea. Katsokaa huviksenne, kuinka monta viittausta karjalan kieleen ja karjalaisuuteen näistä juhlapuheista löydätte. Oma saldoni ei ole vielä kertaakaan ylittänyt nollaa.

Kismittävä ismi-illusionismi

Viime sunnuntaina Sanna Ukkola kysyi Ylen blogissaan, miksi lapsille pakkosyötetään ideologiaa. Ukkolan kohteena olivat varsinkin feminismi, vegetarianismi ja veganismi, joita on hiljattain alettu edistää suomalaisissa kouluissa. Ukkolan mielestä tämä on väärin, sillä nämä ovat ismejä, eikä kouluissa pitäisi opettaa lapsille ideologiaa.

Olen viime aikoina muutenkin törmännyt usein ajatukseen siitä, ettei kouluissa pitäisi olla sijaa millekään ismeille. Ajatus ideologiattomasta koulusta on kuitenkin outo, sillä loppujen lopuksi kaikki yhteiskunnallinen toiminta on aina erilaisten aatteiden ja ideologioiden värittämää. Ajatuksen innoittamana ryhdyin tutustumaan opetussuunnitelmaan tarkemmin ja katsomaan, josko sieltä löytyisi näitä inhottavia ismejä. Koska blogikirjoitus koski nimenomaan perusopetusta, otin kohteeksi valtioneuvoston asetuksen perusopetuslaissa tarkoitetun opetuksen valtakunnallisista tavoitteista ja perusopetuksen tuntijaosta.

Huomautettakoon aivan aluksi, että kaikille pakollinen ja valtion tarjoama peruskoulu ei ole itsestäänselvyys, vaan ideologinen valinta, joka rakennettiin Suomeen osana laajempaa sosiaalidemokraattista (sosialismi) politiikkaa.

Asetuksen 2 luku puhuu opetuksen valtakunnallisista tavoitteista. Tavoitteiden mukaan ”[o]petus edistää kulttuurien sekä aatteellisten, maailmankatsomuksellisten ja uskonnollisten, kuten kristillisten, perinteiden sekä länsimaisen humanismin perinteen tuntemista ja ymmärtämistä.” Oho, heti alkuun korostetaankin humanismin merkitystä. Tavoitteissa mainitaan edelleen luonnon kunnioittaminen (ympäristönsuojelu eli environmentalismi), ja korostetaan oppilaiden kasvattamista siten, että heistä tulee terveitä, toisia kunnioittavia ja hyvät tavat omaavia yksilöitä. Kaikki nämä ovat perinteisiä, konservatiivisia arvoja (konservatismi). Lisäksi korostetaan erilaisuuden kunnioittamista (individualismi), ja oppilaista halutaan aktiivisia yhteiskunnan jäseniä, eli heitä kannustetaan aktivismiiin. Koululaitoksen kaksikielisyys taas edustaa bilingualismia, ja erilaisten tapojen ja uskomusten opetus ja hyväksyntä multikulturalismia. Oppilaiden halutaan myös oppivan matemaattis-luonnontieteellisen ajattelun (empirismi). Asetuksen mukaan opetuksella halutaan luoda edellytyksiä toimia demokraattisessa yhteiskunnassa, ja kuten tiedämme, edustaa suomalainen demokratia länsimaista liberalismia ja parlamentarismia. Edelleen kaikille oppilaille halutaan tarjota samat perusedellytykset elämään (egalitarismi).

Täten jo pelkässä tavoiteosiossa on ainakin 11 erilaista ismiä, joista oikein todetaan, että niitä halutaan opettaa lapsille. Lisäksi sen perusteella, mitä itse muistan peruskouluajoistani, opetuksessa korostetaan Suomea, suomen kieltä (fennismi), Suomen historiaa ja Suomen kehitystä (nationalismi), ja eurooppalaisia arvoja ja EU:n merkitystä (paneuropeismi). Koulun uskonnonopetus taas edustaa selvää teismiä, ja kansainvälisten valmiuksien kehittäminen sopii hyvin aikakautemme globalismin eetokseen.

Jo tällaisella hyvin pikaisella vilkaisulla näkee, että suomalaisesta peruskoulusta löytyy jo ainakin 17 erilaista ismiä. Ja joku vielä väittää, etteivät aatteet kuulu perusopetukseen. Todellisuudessa suomalainen peruskoulu on jo läpeensä aatteiden kyllästämää, kuten kaikki yhteiskunnallinen toiminta aina. Voihan joku toki haluta, ettei valtion pitäisi valita niitä aatteita, joita lapsille opetetaan, mutta tällöin saadaan hylätä koko oppivelvollisuus, ja hypätä libertarismin maailmaan. Tai saman tien valtiosta voidaan luopua kokonaan, ja seurata anarkismia. Aatteet eli ismit ovat kaikkialla, ja maailman ukkoloiden ajatus siitä, että meillä voisi olla yhteiskunnallista toimintaa ilman niitä, on silkkaa harhaa ja itsepetosta (tai ismi-illusionismia).

Oikeastaan koko puhe ismeistä ärsyttää epäloogisuudessaan. Ukkola rinnastaa kirjoituksessaan vegetarianismin liberalismiin sillä perusteella, että kumpikin ovat ismejä, vaikka edellinen on yksittäinen elämäntapavalinta joka voi liittyä tai olla liittymättä suurempaan eettiseen ideologiakokonaisuuteen, ja jälkimmäinen on kaikki yhteiskunnan tasot kattava aatejärjestelmä. Näiden kahden rinnastaminen pelkän päätteen perusteella on täysin mieletöntä.

Jos ismit ovat pahaksi koulussa, niin mikä on sellaisten aatteiden ja ideologioiden asema, joilla sattuu olemaan erilainen pääte. Opetuksen tavoitteissa korostetaan esimerkiksi kristillisyyttä, demokratiaa, eettisyyttä ja tasa-arvoa. Kaikki nämä ovat aatteita, vaikkeivat ne päätykään ismiin. Onko nekin kiellettävä ideologisena pakkosyöttönä? Entä vaikkapa empirismi ja humanismi, joille pitkälti koko länsimainen yhteiskunta ja tiede pohjautuvat nykymuodossaan? Ismejähän nekin ovat. Ukkolan hengenheimolaisten ongelmana on se, etteivät he näe sellaisten aatteiden vaikutusta, jotka ovat yleisesti hyväksyttyjä nyky-yhteiskunnassamme. Tällaisia aatteita ovat esimerkiksi nationalismi, liberalismi, humanismi ja empirismi. Vaikka valtaosa väestöstä hyväksyykin ne asiaa edes ajattelematta, ovat nekin aatteita, ja potentiaalisesti korvattavissa jollain toisella ideologialla.

Koulumme ovat siis väistämättäkin aatteiden ja ismien kyllästämiä. Siitä voidaan toki käydä ihan järkevää keskustelua, että onko koulun tehtävä edistää nimenomaan feminismiä, kasvissyöntiä tai veganismia, mutta näiden vastustaminen siksi, että ne ovat ”ismejä”, on järjetöntä. Ukkolan alkuperäinen kysymys oli, että miksi lapsille pakkosyötetään ideologiaa. Siksi, että muuten meillä ei olisi koulua ollenkaan.