Presidentinvaalit ja kielipolitiikka

Kielipolitiikka on aihe, josta puhutaan Suomessa vähän ja yksipuolisesti. Ruotsin kielen asemasta puhutaan paljon, mutta uhanalaiset vähemmistökielemme karjala, romani ja saamelaiskielet eivät saa käytännössä yhtään huomiota osakseen. Kielen ja vallan suhteesta puhutaan silloin, kun kyse on sukupuolittuneista termeistä, mutta aihe unohdetaan täysin yksittäisistä kielistä puhuttaessa. Englanti onkin yhtäkkiä vain neutraali kommunikoinnin väline, ja se otetaan tuosta vain kaupunkien ja yliopistojen käyttökieleksi arvioimatta lainkaan, millaisia vaikutuksia tällä on. Samaan aikaan englannin leviäminen muiden kielten kustannuksella on yksi kielitieteen kuumimpia puheenaiheita, ja aiheesta on kirjoitettu hyllymetreittäin tutkimuskirjallisuutta. Puhumattakaan siitä, että yksisilmäinen englannin korostaminen antaa englanninkielisille maille, etunenässä Iso-Britannialle ja Yhdysvalloille, valtavan suuren taloudellisen edun kielikurssien ja kielitaitotodistusten muodossa.

Kielipolitiikasta siis erittäin harvoin puhutaan erityisen hyvin, eikä poliitikkojen ajatuksia aiheesta kuule usein edellämainittujen teemojen ulkopuolella. Nyt Helsingin Sanomien presidentinvaalikone kuitenkin tarjoaa harvinaisen mahdollisuuden saada pieni vilkaus siihen, mitä ehdokkaat kielipolitiikasta tuumivat. Vaalikoneessa ehdokkaat kertovat, kuinka paljon he ovat samaa mieltä eri väittämien kanssa. Väittämä 16. kuuluu seuraavasti:

”Valtion on suojeltava Suomen kulttuuria ja kieliä ulkomaisilta vaikutteilta nykyistä enemmän.”

Väite on vähän hassusti muotoiltu. Ensinnäkin, olisi ollut parempi puhua kulttuureista monikossa yksikön sijaan, ja toisekseen vähemmistöjä uhkaa Suomessa ennen kaikkea suomen kieli ja kantasuomalainen kulttuuri. Itse olisin muotoillut väitteen siten, että ”Valtion on suojeltava Suomen kulttuureja ja kieliä nykyistä enemmän.” Kysymys on kuitenkin siitä hyvä, että se on kyllin ympäripyöreästi muotoiltu, jotta ehdokkaat voivat laverrella siihen käytännössä mitä tahansa kielipolitiikasta ilman, että kysymys johdattelisi heitä paljoakaan.

Toki kysymyksen voi tulkita myös niin, että valtion tulisi toimia jonkinlaisena kielipoliisina suojelemassa suomen kieltä anglismeilta. Tällainen luenta olisi kuitenkin vaalien yhteydessä niin hullu, että se osoittaisi ehdokkaalta täydellistä tietämättömyyttä niistä valtavan suurista voimista, jotka kielipolitiikassa jylläävät.

Analysoin tässä ehdokkaiden vastaukset yksi kerrallaan, ja annan heille arvion asteikolla 1-5 sen mukaan, kuinka asiantuntevia vastaukset ovat, ja kuinka positiivisesti he suhtautuvat monikielisyyteen.

Taustastani kerrotakoot, että minulla on kandidaatin tutkinto yleisestä kielitieteestä, ja erikoisalaani on karjalan kieli ja vähemmistökielten elvytys. Parhailleen opiskelen sosiolingvistiikkaa ja monikielisyyttä Vytautas Suuren yliopistossa ja Johannes Gutenbergin yliopistossa Mainzissa. Työskentelen vähemmistökielten digitalisaation parissa, ja olen aktiivinen toimija Vihreässä liitossa, mutta olen äänestänyt myös Keskustaa ja Vasemmistoliittoa. Tulkitsen aihetta näistä puitteista.

TUULA HAATAINEN

”Ei ole missään nimessä valtion tehtävä. Suomen kielten ja kulttuurin vahvuus on niiden elinvoimaisuudessa ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa.”

Haataisen mielestä kielten ja kulttuurin suojelu ei ole valtion tehtävä. Esimerkiksi Yhdistyneet Kansakunnat ja Euroopan Unioni ovat hänen kanssaan eri mieltä. YK määrittelee oikeuden omaan kieleen ihmisoikeudeksi, ja maailman ensisijaisina vallankäyttäjinä vastuu siitä, että tämä toteutuu, kuuluu valtioille. Lisäksi EU ja Euroopan Neuvosto ovat kummatkin hyväksyneet erinäköisiä asiakirjoja siitä, että niiden jäsenvaltioiden on suojeltava vähemmistökieliään.

Mitä taas tulee toiseen lauseeseen, elinvoimaisuus tosiaan on vahvuutta, mutta Suomen kielistä vain suomi ja ruotsi ovat elinvoimaisia. Haatainen ei siis joko tajua karjalan, romanin ja saamelaiskielten tilasta mitään, tai ei osaa ajatella näitä ryhmiä todellisina osina suomea. Kommentti vuorovaikutuksesta maailman kanssa taas tuntuu olevan pelkkää tyhjää puhetta, ainakaan minä en käsitä, mitä Haatainen sillä tarkoittaa.

Hyvää:

  • Ottaa huomioon sen, että Suomessa on useampi kuin yksi kieli

Huonoa:

  • Ei ymmärrä valtion asemaa kielipolitiikassa
  • Ei ota huomioon kansallisia vähemmistöjä millään tapaa
  • Täyttää tilaa ympäripyöreällä lätinällä

ARVOSANA: 1/5

Haatainen osoittaa vastauksellaan heikkoa ymmärrystä siitä, miten kielipolitiikka toimii, ja Suomen kielellisestä kokoonpanosta yleensäkin. Ilmeisesti hän ei joko tiedä tai välitä maamme vähemmistöistä.

 

PEKKA HAAVISTO

”Kielemme ja kulttuurimme säilyvät vahvoina, jos itse arvostamme niitä. Maailmassa on syytä olla huolissaan paitsi katoavasta biodiversiteetistä, myös katoavista kielistä. Suomen kielestä ei kukaan muu huolehdi, ellemme itse sitä tee. Kieli, jota ei käytetä ajattelun välineenä haastavissakin tieteellisissä yhteyksissä, on vaarassa jäädä paikalleen tai näivettyä. Myös vähemmistökielemme ja -kulttuurimme – suomenruotsalaiset, saamelaiset, romanit, viittomakieliset – ovat tärkeä osa suomalaisuutta”

Haaviston vastaus osoittaa hyvää yleisymmärrystä kielistä, niiden elinvoimaisuudesta ja asemasta yhteiskunnassa. Hän myös mainitsee vähemmistöjämme nimeltä, ja antaa kielten suojelulle itseisarvoa.

Miinuksena sanottakoot, ettei hän puhu mitään siitä, että suurin osa kielistämme on uhanalaisia, jotta voidakseen ”säilyä vahvoina”, niiden pitäisi ensin päästä vahvalle elinvoimaisuuden tasolle. Lisäksi hän mainitsee nimeltä vain ne kieliryhmät, jotka mainitaan Suomen perustuslaissa, eli karjalaisista hän ei puhu mitään. Hän ei siis joko osaa ajatella karjalaisia ollenkaan, tai ei pidä heitä tärkeänä osana suomalaisuutta

Hyvää:

  • Arvostaa kielellistä monimuotoisuutta
  • Mainitsee vähemmistöjä nimeltä
  • Ymmärtää, ettei valtakielikään ole automaattisesti turvassa

Huonoa:

  • Ei puhu vähemmistökieltemme uhanalaisuudesta
  • Ei mainitse karjalankielisiä

ARVOSANA: 4/5

Haavisto osoittaa hyvää yleistuntemusta kielistä ja kielipolitiikasta, ja lisäksi hän ei keskity kansalliskieliin vaan mainitsee muitakin vähemmistöjä. Hän ei kuitenkaan nosta esille tarvetta suojella näitä vähemmistökieliä, eikä ota huomioon karjalan kieltä.

 

LAURA HUHTASAARI

”Suomi on maailman mittakaavassa pieni kulttuuri- ja kielialue. Tästä syystä on hulehdittava tarkkaan esim. siitä, että yliopistoissa on riittävät mahdollisuudet suorittaa koko tutkinto nimenomaan suomen kielellä. Tutkintoja on oltava riittävä määrä, että suomen kieli kehittyy ja pysyy yllä.”

Ensinnäkin, Suomi on maailman mittakaavassa suuri kulttuuri- ja kielialue. Maailmassa on noin 7000 kieltä ja parisen sataa valtiota, joten mikä tahansa kieli, jolla on oma valtio takaamassa sen elinvoimaisuutta, on verrattain suuri.

Huhtasaari osuu kuitenkin muuten kommentissaan asian ytimeen. Kuten aiemmin sanoin, on englannin maailmanlaajuinen leviäminen valtava kielitieteellinen ongelma, ja korkeakoulut ovat tämän taistelun eturintamassa. Ollakseen elinvoimainen, pitää kielen olla käytettynä kaikilla elämän osa-alueilla, ja siksi on ensiarvoisen tärkeää, ettei korkeakoulujamme luovuteta englannin kielelle.

Huonoa on kuitenkin se, että Huhtasaari puhuu vain suomesta, eikä ota huomioon yhtään vähemmistöä, ei edes toista kansalliskieltämme ruotsia. Saako Åbo Akademin muuttaa englanninkieliseksi?

Hyvää:

  • Tarttuu hyvin yhteen suurimmista uhista monikielisyydelle maailmanlaajuisesti
  • Konreettinen ja selkeä vastaus

Huonoa:

  • Suhteellisuudentaju kielten suhteen puuttuu
  • Suomi ei ole koskaan ollut yksikielinen maa

ARVOSANA: 3/5

Huhtasaari ymmärtää, että kieliä on suojeltava aktiivisesti, jotta ne pysyisivät elinvoimaisina, ja hän ymmärtää missä taistelua käydään juuri nyt. Hänen suojeluhalunsa ei kuitenkaan ilmeisesti ylety suomen kielen ulkopuolelle.

 

MERJA KYLLÖNEN

”Valtio joka tekee työtä sen eteen, että ihmiset tuntevat sekä oman kielensä ja kulttuurinsa, että muiden kieliä ja kulttuureja on riittävän vahva puolustamaan fiksulla tavalla omaa kansallista identiteettiään, joka perustuu koulutukseen, sivistykseen ja kulttuurien tuntemukseen”

Kyllösen sekava vastaus alkaa yleisluontoisella maalailulla siitä, että valtioiden pitäisi perehdyttää kansalaisensa useisiin kieliin ja kulttuureihin, ja päättyy kuitenkin yksityiskohtaisempaan kuvaukseen johonkin tiettyyn kansalliseen identiteettiin, jolla hän ilmeisesti tarkoittaa Suomea.

Kyllösellä on oikeansuuntainen asenne. Hän haluaa että ihmiset tuntisivat toisia kulttuureja paremmin. Tällä hetkellä tämä on suuri ongelma, kun peruskoulu keskittyy opetuksessaan ainoastaan suomenkielisen Suomen tuntemukseen, ja peruskoulu on yksi tärkeimpiä kansallisuuden rakennustyökaluja.

Vastauksesta kuitenkin puuttuu täysin kaikki konkretia, eikä se oikeastaan sano juuri mitään. Sen lisäksi, että ihmisten tulisi tuntea kieliä ja kulttuureja, olisi näitä kieliä ja kulttuureja myös suojeltava. Etenkin niitä, jotka ovat jo nyt erittäin uhanalaisia.

Hyvää:

  • Hyvä asenne

Huonoa:

  • Sekava
  • Konkretia puuttuu täysin

ARVOSANA: 2/5

Kyllösellä on selvästi positiivinen suhtautuminen monikielisyyteen ja monikulttuurisuuteen, mutta hän ei tunnu käytännössä ymmärtävän näistä asioista paljoakaan. Ainakaan hän ei sellaista ymmärrystä osoita.

 

SAULI NIINISTÖ

”Suomen kulttuuri ja kielet ovat vahvoja ja elinvoimaisia, silti valtio voi niitä kyllä edistää. Erityiseen suojeluun muita vastaan ei ole tarvetta”

Suomessa on kaksi vahvaa ja elinvoimaista kieltä: suomi ja ruotsi. Karjala, romani ja kaikki kolme saamelaiskieltä ovat erittäin uhanalaisia. Valtion tulee edistää näitä kieliä, ja suomen ja ruotsin suhteen se niin erittäin vahvasti tekeekin. Valtiolla ei ole tässä valinnanvaraa. Suojelulle muita, lähinnä englantia, vastaan on tarvetta, kuten olen aiemmin selittänyt.

Hyvää:

  • Vastaus on kieliopillisesti oikein laadittu

Huonoa:

  • Kaikki mitä Niinistö sanoo, on väärin

ARVOSANA: 0/5

Niinistö osoittaa vastauksessaan täydellistä tietämättömyyttä Suomen kielellisestä tilanteesta, ja siitä, miten kielet toimivat. Lisäksi hän osoittaa varatuomarille poikkeuksellista tietämättömyyttä siitä, mitä hänen johtamansa valtion lait sanovat, ja miten niitä toteutetaan käytännössä.

 

NILS TORVALDS

”Onneksi tällaista kulttuuripolitiikkaa ei kukaan ollut keksinyt kun Mikael Agricola lähti Wittenbergiin opiskelemaan.”

Torvaldsia on sikäli hankala arvioida, että kysymykseen vastaamisen sijasta hän keskittyy naljailuun. Huomautettakoon myös, että kirjakielen luominen vähemmistökielelle (mitä suomi Ruotsin kuningaskunnassa oli) on erittäin vahvaa suojelevaa kielipolitiikkaa. Mikael Agricola siis edusti juurikin tällaista kulttuuripolitiikkaa. Sekin on erikoista, ettei Torvalds kielipuolueen edustajana puhu yhtään mitään Suomen monikielisyydestä.

Hyvää:

  • Tuntee historiallisia henkilöitä ja heidän vaiheitaan

Huonoa:

  • Ei vastaa kysymykseen
  • Ei ymmärrä mistä puhuu

ARVOSANA: 0/5

Monet pitävät presidenttiyttä arvokkaana instituutiona. Naljailua pitää arvokkaana aika harva.

 

MATTI VANHANEN

”Tarvitaan positiivista panostusta omaan kulttuuriin ja kieliin. Sitä ei tarvitse suunnata mitään vastaan.”

Vanhanen tuntuu pelaavan stereotypioilla: suomalainen puhuu vähän, mutta asiaa. Hän puhuu kielistä monikossa, ja tajuaa, että näihin on panostettava. Hänen positiivinen asenteensa on myös hyvä asia. Toisessa lauseessaan hän sanoo ensiarvoisen tärkeän seikan: omiin kieliin panostamisen ei tarvitse olla ketään vastaan. Usein näkee kielten suojelua puoltavia argumentteja leimattavan jotenkin nurkkakuntaisiksi tai nationalistisiksi, muttei sen tarvitse olla lainkaan totta. Kaikki kielet ja kulttuurit ovat arvokkaita, ja tämän rikkauden vaaliminen on erittäin helppoa tehdä positiivisen kautta, niin kuin Vanhanen sanoo

Matin kolmestatoista sanasta on hankala löytää sisällöllisesti mitään moitittavaa, ja häne mahduttaa niihin ainakin kolme hyvää pointtia. Kysymystä olisi kuitenkin voinut avata vähän laajemminkin

Hyvää:

  • Täyttä asiaa
  • Kolme tärkeää pointtia kielten rikkaudesta

Huonoa:

  • Erittäin lyhyt vastaus
  • Konkretiaa puuttuu

ARVOSANA: 3/5

Vanhasen vastaus on hyvä mutta erittäin lyhyt. Hänellä tuntuu olevan oikea asenne, mutta vastaus jättää paljon arvailun varaan.

 

MITÄ TÄMÄ KATSAUS OIKEASTI KERTOO?

Vertailin tässä ehdokkaiden lyhyitä vastauksia yhteen kysymykseen Helsingin Sanomien vaalikoneessa. Monilla heistä on todennäköisesti paljon muitakin kielipolitiikkaa sivuavia lausuntoja, mutta valitsin tämän kohdealueen siksi, että tällä tavoin oli helppo vertailla ehdokkaita keskenään, sillä he olivat kaikki vastanneet samaan kysymykseen samoihin aikoihin. Tämä kirjoitus ei siis voi antaa kovin syvääluotaavaa analyysiä ehdokkaiden kielipoliittisiin kantoihin, mutta pienikin määrä tekstiä voi paljastaa paljon kirjoittajansa taustatiedoista ja asenteista.

Vastauksiin mahtui jonkin verran hyvää, mutta suurelta osin ne ovat enemmän tai vähemmän huttua. Näistä ehdokkaista ketään ei selvästikään kielipolitiikka suuremmin kiinnosta, ja heidän tietonsa aiheesta ovat suurelta osin erittäin vajavaisia. Joillain heistä oli onneksi edes positiivinen suhtautuminen kielelliseen rikkauteen.

Silti, jos ehdolla olisi yksikin kielitieteilijä, tuntisin erittäin suurta houkutusta äänestää häntä puoluekannasta riippumatta. Tai no, Suomen politiikan huipulta löytyy kyllä yksi kielitieteilijä, mutta en tiedä voisinko silti äänestää slavistikkoa.

Mainokset

Kaunasin kauneus

Saavuin Kaunasin juna-asemalle viime lauantaina seitsemän aikoihin. Taivas näytti uhkaavalta ja ilma oli painostava. Ehdin hostellille juuri ennen kuin taivaat aukesivat. Kaksi päivää myöhemmin ne sulkeutuivat taas.

IMGP4177

Vietin ensimmäiset pari päivää hostellissa, ennen kuin sain muutettua opiskelija-asuntolaan. Asuntola oli miehityksen aikana kaupungin hienoin hotelli. Minun saapuessani sieltä oli ollut kaksi viikkoa lämmin vesi poikki, vessani lavuaari oli tukossa, ja nurkat täynnä pölyä ja kuolleita hämähäkkejä. Ei silti, paikka voisi olla paljon huonompikin. Sitä paitsi, huoneeni on kahdeksannessa kerroksessa, joten ainakin näkymät ovat upeat.

IMGP4170

Kotoutuminen Kaunasiin on sujunut hyvin. Muut SoMun (Sociolinguistics and Multilingualism) opiskelijat ovat mukavia ja heidän kanssaan tuli heti hyvin juttuun. Tutustumista helpotti sekin, että tulemme viettämään seuraavat kaksi vuotta yhdessä, vaikka valtio vaihtuukin useamman kerran. Yhteiset koettelemukset yhdistävät, ja Vytautas Suuren yliopiston loputtoman toimimattomassa byrokratiassa riittää tuulimyllyjä taisteltavaksi.

IMGP4183

Pidin Kaunasista heti alusta saakka, vaikken ihan heti ehtinytkään kunnolla tutustumaan kaupunkiin. Päivät kuluivat käytännön asioita hoitaessa ja erilaisilla enemmän tai (enimmäkseen) vähemmän hyödyllisillä esittelyluennoilla juostessa. Eilen sain kuitenkin mahdollisuuden nauttia kaupungista pitemmän kaavan mukaan.

IMGP4201

Kaunas on Liettuan toisiksi suurin kaupunki, ja se toimi pääkaupunkina sotienvälisenä aikana. Kaupungilla on pitkä historia. Keskiajalla, kun Liettua vielä oli Euroopan viimeinen pakanakuningaskunta, näki kaupunki linnoineen taisteluja saksalaisristiretkeläisiä vastaan. Sen jälkeen kaupunki on toiminut kauppa-asemana, Venäjän ja Puolan raja-asemana ja itsenäisen Liettuan pääkaupunkina. Kaupungista löytyy Euroopan pisin, yli kilometrin mittainen kävelykatu, ja katuja ja puistoja somistavat eri aikojen liettualaisten suurmiesten patsaat. Näistä suurimpana katumaisemaa vahtii suuriruhtinas Vytautas Suuri, paikallinen Mannerheim joka 1300- ja 1400-lukujen taitteessa nosti Liettuan Itä-Euroopan johtavaksi suurvallaksi, jonka maat ulottuivat Itämereltä Mustamerelle.

IMGP4185

Tykästyin Kaunasiin saman tien. Kaupunki on viihtyisä ja tunnelmallinen. Vanhassa kaupungissa mukulakivikatuja reunustavat erilaiset baarit, ravintolat ja pikkukaupat, ja kaupungista löytyy useita upeita kirkkoja ja katedraaleja, niin ortodoksisia kuin katolisiakin. Rakennusten seiniä koristavat upeat, huolitellut graffitit joita kaupunki ei käy maalaamassa peittoon. Keskiaikaista linnaa ympäröi viihtyisä puistoalue, ja sen muurien luona järjestetään kaikille vapaita elokuvanäytöksiä.

IMGP4216

Yksi suosikkipaikkojani on Nieman- ja Neris-jokien risteyspaikka, jossa voi kokea sisämaakaupungissakin merellistä tunnelmaa. Laajoilta virroilta puhaltaa napakka tuuli, ja ilma tuoksuu merilevälle. Niemekkeen rannalle voi istahtaa nauttimaan vesistöjen kauneudesta, kun lokit lentävät yläpuolella tuulta vastaan ponnistellen.

IMGP4213

Palvelutarjonnassakaan ei ole valittamisen varaa. Ravintolat ja baarit ovat viihtyisiä, ruoka on hyvää ja olut kylmää. Lisäksi kaikki on suomalaiselle taivaallisen halpaa. Vatsansa saa täyteen halutessaan muutamalla eurolla.

IMGP4221

Minusta tuntuu, että tulevan vielä viihtymään tässä kaupungissa.

Eksoottinen Baltia

Kun aiemmin olin vaihto-oppilaana Ecuadorissa ja Kiinassa, oli mukavaa kirjoitella blogiin juttuja, joissa fiilistelin sitä, millaista oli elää kaukaisessa paikassa ja eksoottisessa ympäristössä. Kirjoitin siitä, miltä tuntuu kun lentokone osuu ensimmäistä kertaa uuden kotimaan kamaralle, miltä kaukaisten kaupunkien valot näyttivät ja miltä katujen varsilla tuoksui.

Nyt lähtiessäni Liettuaan mietin kirjoittavani samanlaisia juttuja, ja ajatus siitä tuntuikin jotenkin oudolta. Liettua tuntuu jotenkin niin paljon läheisemmältä paikalta. Yhtäkkiä muutto uuteen maahan ei tuntunutkaan niin erikoiselta ajatukselta.

Pyörittelin tätä ajatusta mielessäni, ja omat asenteeni alkoivat tuntua mielettömiltä. Miksei Liettua muka olisi hieno paikka siinä missä Kiina tai Ecuadorkin? Eikö kuitenkin Liettuassa ole minulle tällä hetkellä paljon enemmän uutta? En ole koskaan käynyt Liettuassa, liettua ei ole läheistä sukua millekään osaamalleni kieltä, tiedän maan historiasta vähän ja kulttuurista en sitäkään. Kaunas on tällä hetkellä minulle paljon eksoottisempi paikka kuin Quito tai Peking. Sitä paitsi, Liettuallahan on valtavasti kerrottavanaan. Maa voi kertoa siitä, millaiset jäljet neuvostomiehitys jätti ylpeään kulttuurimaahan tai siitä, miltä vuonna 2017 näyttää maa, joka oli aikanaan Itä-Euroopan hallitseva suurvalta.

Ulkona sataa nyt vettä, mutta kunhan sää sallii, lähden kameran kanssa Kaunasin kaduille ja kirjoitan siitä miltä kaupunki tuntuu. Kerron siitä, miltä Neman-joki tuoksuu, miltä Kaunasin linnan muurit näyttävät, ja miltä vanha kaupunki kuulostaa. Jokaisella paikalla on omat tarinansa kerrottavanaan, ja olisi mieletöntä jaotella niitä jonkin kuvitellun eksoottisuuden tai mielenkiintoisuuden mukaan. Olipa kyse sitten Kaunasista, Tuupovaarasta, Shangaista tai Des Moinesista, kaikkialta saa kyllä revittyä jutun juurta. Jos siihen ei pysty, kertoo se ennemminkin kirjoittajan tylsämielisyydestä kuin paikan tylsyydestä.

Miltä lähteminen tuntuu?

Tätä kirjoittaessani istun junassa matkalla Helsinkiin. Sieltä matkaan huomenna kohti Liettuaa, jossa aloitan opiskeluni Kaunasin kaupungissa, Vytautas suuren yliopistossa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen ollut vastaavassa tilanteessa. Elokuussa 2011 odotin jännityksellä lentoani Ecuadoriin, jossa elin seuraavaan kesään saakka. Heinäkuussa 2014 juna taas vei minut aina Kiinaan saakka, jossa vietin vuoden yliopistovaihdossa. Lähtemisessä ei siis itsessään ole mitään uutta. Tällä kertaa erilaista on se, etten ole palaamassa takaisin. Seuraavat kaksi vuotta tulen elämään ainakin Liettuassa, Saksassa ja Ruotsissa, ja vaikka sen jälkeistä aikaa ei kukaan osaakaan ennustaa, on epätodennäköistä, että olisin ainakaan heti palaamassa Joensuuhun.

Kävin syntymässä Tampereella, mutta kotini on aina ollut Joensuussa. Joensuussa olen suorittanut peruskoulun, lukion ja kandidaatin tutkinnon. Joensuussa olen kasvanut vauvasta aikuiseksi, kokenut merkittävimmät kasvukokemukseni, ja tunteut rakkautta ja surua, tuskaa ja ystävyyttä. Joensuussa olen tavannut parhaimmat ystäväni ja kokenut hienoimmat hetkeni.

Yli kaksikymmentä vuotta samassa kaupungissa on kuitenkin pitkä aika. Joensuusta ei löydy montaa minulle tuntematonta nurkkaa tai kulmaa. Minne ikinä kuljenkin, ovat kadut, talot, puut, puistot ja rannat täynnä muistoja ja merkityksiä. Jossain vaiheessa on hyvä lähteä, etteivät menneisyyden henget muutu aaveiksi. Lähdön hetki on haikea, mutta on ihan kiva mennä taas jonnekin, missä ei enää tiedä, mitä nurkan takaa löytyy. Joensuu on kotini, mutta joskushan sitä täytyy muuttaa kotoa. Kaunas olkoon nyt uusi Kanervala, Mainz kelvatkoon Niinivaarana ja Tukholma tuuratkoon Penttilänrantaa.

Mie lähen, morjens!

Kalevalan ryöstö

Tekstini koskee karjalaisia, joten aivan aluksi selvennän, keitä karjalaisilla tekstissäni tarkoitan. Karjaisilla tarkoitetaan kahta toisistaan erillistä ryhmää: karjalankielisiä ja suomalaisia karjalaisia. Suomalaiset karjalaiset ovat niitä, joiden äidinkieli on suomi ja jotka nykyään asuvat Pohjois-Karjalan ja Etelä-Karjalan maakunnissa, ja ennen sotia myös Karjalankannaksella ja Laatokan Karjalassa. Karjalankieliset taas ovat niitä, joiden äidinkieli on karjala, ja jotka nykyään asuvat Venäjällä Karjalan tasavallassa ja Tverin läänissä, ja Suomessa hajallaan ympäri maata. Ennen sotia Suomen karjalankielistä aluetta oli pääasiassa Raja-Karjala, joka luovutettiin Neuvostoliitolle. Tässä tekstissä tarkoitan karjalaisista puhuessani karjalankielisiä.

Tänään juhlitaan Kalevalan päivää, joka myös suomalaisen kulttuurin päivänä tunnetaan. Ironiseksi asian tekee se, ettei Kalevala kulttuurisesti ole suomalaista ollenkaan. Elias Lönnrot keräsi aineiston runokokoelmaansa varten lähinnä Vienan Karjalan kylistä. Alue ei ollut tuolloin osa Suomea, se ei ole sitä nytkään, eikä se ole sitä koskaan ollutkaan. Alueen asukkaat eivät myöskään olleet suomalaisia. He olivat karjalankielisiä, ja heillä oli suomalaisista poikkeavat tavat, perinteet ja uskomukset. Toki Lönnrot valikoi ja muokkasi runoista yhtenäisen kokoelmaeepoksen, Kalevalan, mutta kukaan ei voi kiistää runojen alkuperää. Karjalasta ne ovat tulleet eikä niitä suomalaisiksi saa, vaikka Elias kieltä osittain suomentelikin siten, että se on suomalaiselle lukijalle ymmärrettävämpää. Kalevalan kieli onkin erikoinen sekoitus suomea ja karjalaa, jota kukaan ei ole koskaan missään puhunut, mutta joka on kuitenkin suomalaiselle ymmärrettävissä.

Lönnrot siis julkaisi vuonna 1835 kasan karjalaisia runoja ja sanoi niitä suomalaisiksi. Tästä en käy Eliasta tuomitsemaan. Kansalliset identiteetit ovat aina jollain tapaa keinotekoisia luomuksia, ja tuohon aikan suomalaisuutta oltiin vasta rakentamassa. Kulttuurienväliset rajat olivat tuolloin vielä häilyväisempiä kuin nykyään, joten tällaiset sattumukset ovat ymmärrettäviä. Ongelma on siinä, mitä Kalevalalle kävi sen julkaisun jälkeen.

Kalevala alkoi elämään omaa elämäänsä. Se on sittemmin nostettu jalustalle yhtenä suomalaisen kulttuurin suurimmista saavutuksista, ja se on julistettu Suomen kansalliseepokseksi. Se on inspiroinut taiteilijasukupolvia toisensa jälkeen ja nostattanut kansallisylpeyttä isältä pojalle. Sille on omistettu oma juhlapäivä ja siitä on tehty televisiosarjoja ja elokuvia. Kalevala ei vain ole suomalaisuutta, vaan suomalaisuus on Kalevalaa. Ongelmalliseksi asian tekee se, ettei se alkuperältään ole suomalainen laisinkaan.

Suomalaisuutta voi toki olla monenlaista, ja osaltaan karjalaiset ovatkin suomalaisia siinä missä suomenruotsalaiset ja saamelaisetkin. Ongelmana on kuitenkin se, kuinka Kalevalaa juhlistetaan. Jos sitä pidettäisiin suomalaisuuden monimuotoisuuden riemuvoittona ja sitä juhlistettaisiin osoituksena siitä kaikesta, mitä karjalaiset ovat Suomelle ja suomalaisuudelle antaneet, olisi se hieno juttu. Kalevalaa kuitenkin pidetään nimenomaan kantasuomalaisena juttuna, eikä sen karjalaisuutta tunnusteta lainkaan.

Samaan aikaan karjalaisia ei ole koskaan tunnustettu osaksi Suomea. Itsenäisyyden jälkeen karjalaiskylissä karjalaista nimistöä suomalaistettiin ja karjalaislapsille opetettiin koulussa pelkkää suomea. Tavoitteena oli kieleltään, tavoiltaan ja uskonnoltaan yhtenäinen kansa, ja tästä kärsivät kaikki normista poikkeavat ryhmät, karjalaiset muiden mukana. Nämä assimiloimispyrkimykset saavuttivat huippunsa sotien jälkeen, kun käytännössä koko karjalaisväestömme joutui evakkoon. Karjalaiset poikkesivat kieleltään, uskonnoltaan ja tavoiltaan valtaväestöstä, mutta tätä ei otettu sijoittelussa huomioon. Karjalaiset joutuivat hajalleen ympäri maata, ja sopetutuminen uusille asuinsijoille oli kaikkea muuta kuin ruusuista. Diaspora hajotti kielellisiä, kulttuurisia ja uskonnollisia siteitä, ja paikalliset suhtautuivat epäillen uusiin tulokkaisiin. Ortodokseja vierastettiin ryssänuskoisina, karjalan kieltä karsastettiin ja kouluissa karjalaislapsia rangaistiin äidinkielensä käyttämisestä. Kaikki karjalaisuuteen viittaava painettiin maan alle, lapset kasvatettiin suomenkielisiksi syrjinnän pelossa, ja karjalaisuus alkoi hitaasti tehdä kuolemaa.

Nykyään karjalaisia on maassamme noin 30 000, mutta heillä ei ole edelleenkään minkäänlaista laillista asemaa. Siinä missä ruotsin, saamen ja romanikielten asema on turvattu jo Suomen perustuslaissa, ei karjalaa mainita kansallisessa lainsäädännössä kertaakaan. Karjalaiset saavat kynsin ja hampain taistella oikeudesta omaan kieleen ja perinteihinsä. Sadan vuoden itsenäisyyden jälkeen karjalaiset ovat yhä vieraita omalla maallaan.

Näin Kalevalan päivänä on erityisen hyvä muistaa karjalaisia, sillä Kalevala symbolisoi sitä syrjintää, mitä karjalaiset ovat saaneet Suomessa kokea läpi historian. Karjalainen runoperinne on riistetty osaksi suomalaisuutta samalla, kun karjalaisuutta on sadan vuoden ajan poljettu hengiltä suomalaisuuden nimeen. Karjalaisilta on viety oikeus omaan perintöönsä, jota nyt juhlitaan suomalaisuuden keskiössä samalla, kun karjalaisten olemassaolo kielletään. Karjalaisten syrjintä on Kalevalan myötä kudottu suomalaisuuden ytimeen, ja alkaisi jo olla aika tunnustaa tämä, jotta kehityksen suunta saataisiin muutettua parempaan. Karjalan kieli ansaitsee samanlaisen aseman laissa kuin maamme muutkin kielet, ja karjalaisilla on oikeus kieleensä ja kulttuuriinsa siinä missä muillakin.

Tänään Kalevalaa ja suomalaista kulttuuria juhlistetaan taas puheissa ja kirjoituksissa ympäri Suomea. Katsokaa huviksenne, kuinka monta viittausta karjalan kieleen ja karjalaisuuteen näistä juhlapuheista löydätte. Oma saldoni ei ole vielä kertaakaan ylittänyt nollaa.

Kismittävä ismi-illusionismi

Viime sunnuntaina Sanna Ukkola kysyi Ylen blogissaan, miksi lapsille pakkosyötetään ideologiaa. Ukkolan kohteena olivat varsinkin feminismi, vegetarianismi ja veganismi, joita on hiljattain alettu edistää suomalaisissa kouluissa. Ukkolan mielestä tämä on väärin, sillä nämä ovat ismejä, eikä kouluissa pitäisi opettaa lapsille ideologiaa.

Olen viime aikoina muutenkin törmännyt usein ajatukseen siitä, ettei kouluissa pitäisi olla sijaa millekään ismeille. Ajatus ideologiattomasta koulusta on kuitenkin outo, sillä loppujen lopuksi kaikki yhteiskunnallinen toiminta on aina erilaisten aatteiden ja ideologioiden värittämää. Ajatuksen innoittamana ryhdyin tutustumaan opetussuunnitelmaan tarkemmin ja katsomaan, josko sieltä löytyisi näitä inhottavia ismejä. Koska blogikirjoitus koski nimenomaan perusopetusta, otin kohteeksi valtioneuvoston asetuksen perusopetuslaissa tarkoitetun opetuksen valtakunnallisista tavoitteista ja perusopetuksen tuntijaosta.

Huomautettakoon aivan aluksi, että kaikille pakollinen ja valtion tarjoama peruskoulu ei ole itsestäänselvyys, vaan ideologinen valinta, joka rakennettiin Suomeen osana laajempaa sosiaalidemokraattista (sosialismi) politiikkaa.

Asetuksen 2 luku puhuu opetuksen valtakunnallisista tavoitteista. Tavoitteiden mukaan ”[o]petus edistää kulttuurien sekä aatteellisten, maailmankatsomuksellisten ja uskonnollisten, kuten kristillisten, perinteiden sekä länsimaisen humanismin perinteen tuntemista ja ymmärtämistä.” Oho, heti alkuun korostetaankin humanismin merkitystä. Tavoitteissa mainitaan edelleen luonnon kunnioittaminen (ympäristönsuojelu eli environmentalismi), ja korostetaan oppilaiden kasvattamista siten, että heistä tulee terveitä, toisia kunnioittavia ja hyvät tavat omaavia yksilöitä. Kaikki nämä ovat perinteisiä, konservatiivisia arvoja (konservatismi). Lisäksi korostetaan erilaisuuden kunnioittamista (individualismi), ja oppilaista halutaan aktiivisia yhteiskunnan jäseniä, eli heitä kannustetaan aktivismiiin. Koululaitoksen kaksikielisyys taas edustaa bilingualismia, ja erilaisten tapojen ja uskomusten opetus ja hyväksyntä multikulturalismia. Oppilaiden halutaan myös oppivan matemaattis-luonnontieteellisen ajattelun (empirismi). Asetuksen mukaan opetuksella halutaan luoda edellytyksiä toimia demokraattisessa yhteiskunnassa, ja kuten tiedämme, edustaa suomalainen demokratia länsimaista liberalismia ja parlamentarismia. Edelleen kaikille oppilaille halutaan tarjota samat perusedellytykset elämään (egalitarismi).

Täten jo pelkässä tavoiteosiossa on ainakin 11 erilaista ismiä, joista oikein todetaan, että niitä halutaan opettaa lapsille. Lisäksi sen perusteella, mitä itse muistan peruskouluajoistani, opetuksessa korostetaan Suomea, suomen kieltä (fennismi), Suomen historiaa ja Suomen kehitystä (nationalismi), ja eurooppalaisia arvoja ja EU:n merkitystä (paneuropeismi). Koulun uskonnonopetus taas edustaa selvää teismiä, ja kansainvälisten valmiuksien kehittäminen sopii hyvin aikakautemme globalismin eetokseen.

Jo tällaisella hyvin pikaisella vilkaisulla näkee, että suomalaisesta peruskoulusta löytyy jo ainakin 17 erilaista ismiä. Ja joku vielä väittää, etteivät aatteet kuulu perusopetukseen. Todellisuudessa suomalainen peruskoulu on jo läpeensä aatteiden kyllästämää, kuten kaikki yhteiskunnallinen toiminta aina. Voihan joku toki haluta, ettei valtion pitäisi valita niitä aatteita, joita lapsille opetetaan, mutta tällöin saadaan hylätä koko oppivelvollisuus, ja hypätä libertarismin maailmaan. Tai saman tien valtiosta voidaan luopua kokonaan, ja seurata anarkismia. Aatteet eli ismit ovat kaikkialla, ja maailman ukkoloiden ajatus siitä, että meillä voisi olla yhteiskunnallista toimintaa ilman niitä, on silkkaa harhaa ja itsepetosta (tai ismi-illusionismia).

Oikeastaan koko puhe ismeistä ärsyttää epäloogisuudessaan. Ukkola rinnastaa kirjoituksessaan vegetarianismin liberalismiin sillä perusteella, että kumpikin ovat ismejä, vaikka edellinen on yksittäinen elämäntapavalinta joka voi liittyä tai olla liittymättä suurempaan eettiseen ideologiakokonaisuuteen, ja jälkimmäinen on kaikki yhteiskunnan tasot kattava aatejärjestelmä. Näiden kahden rinnastaminen pelkän päätteen perusteella on täysin mieletöntä.

Jos ismit ovat pahaksi koulussa, niin mikä on sellaisten aatteiden ja ideologioiden asema, joilla sattuu olemaan erilainen pääte. Opetuksen tavoitteissa korostetaan esimerkiksi kristillisyyttä, demokratiaa, eettisyyttä ja tasa-arvoa. Kaikki nämä ovat aatteita, vaikkeivat ne päätykään ismiin. Onko nekin kiellettävä ideologisena pakkosyöttönä? Entä vaikkapa empirismi ja humanismi, joille pitkälti koko länsimainen yhteiskunta ja tiede pohjautuvat nykymuodossaan? Ismejähän nekin ovat. Ukkolan hengenheimolaisten ongelmana on se, etteivät he näe sellaisten aatteiden vaikutusta, jotka ovat yleisesti hyväksyttyjä nyky-yhteiskunnassamme. Tällaisia aatteita ovat esimerkiksi nationalismi, liberalismi, humanismi ja empirismi. Vaikka valtaosa väestöstä hyväksyykin ne asiaa edes ajattelematta, ovat nekin aatteita, ja potentiaalisesti korvattavissa jollain toisella ideologialla.

Koulumme ovat siis väistämättäkin aatteiden ja ismien kyllästämiä. Siitä voidaan toki käydä ihan järkevää keskustelua, että onko koulun tehtävä edistää nimenomaan feminismiä, kasvissyöntiä tai veganismia, mutta näiden vastustaminen siksi, että ne ovat ”ismejä”, on järjetöntä. Ukkolan alkuperäinen kysymys oli, että miksi lapsille pakkosyötetään ideologiaa. Siksi, että muuten meillä ei olisi koulua ollenkaan.

Ilmasto ja Pariisi

Viileä tuulenvire hivelee kasvojani, kun parvi kyyhkysiä lentää Eiffel-tornin ohitse vasten Pariisin talvista taivasta. On iltapäivän pahin ruuhka-aika, mutta Quai Branly on typötyhjä. Avenue de Suffrenin ja Avenue de la Bourbonnais’n risteykset ovat poliisit sulkeneet, ja Pont d’Iéna on mielenosoittajien hallussa. Seison keskellä tyhjää risteystä ja katselen, kun poliisiauto lipuu valot välkkyen ohi jonglööraavan klovnin. Ympärilläni kaikuvat iskulauseet, ja Seinen suunnalta kantautuu yksinäisen sumutorven kaihoisa kutsuhuuto. Ah, Paris…

IMGP8534

 

Matkan tarkoitus

Osallistuin joulukuun 7. – 15. päivä mielenosoitusmatkalle Pariisiin. Alkujaan matkaa suunnittelivat useammat eri järjestöt yhdessä, mutta marraskuisten terrori-iskujen jälkeen aiemmin suunniteltu suurmielenosoitus peruttiin, ja moni taho ja yksityishenkilö peruivat matkansa. Lopulta pienemmän reissun järjestivät yhteistyössä Vasemmistonuoret ja Vihreät nuoret ja opiskelijat. Ideologisesti osallistujakunta oli sangen värikästä. Mukana oli anarkistisempaa väkeä, kommunisteja ja muuta vasemmistoa, luontoliittolaisia ja meitä vihreitä. Itse edustin ehkä joukon maltillisimpaa päätä soininvaaralaisena parlamentaristina, mutta matkajoukossa vallitsi hyvä yhteishenki. Kaikki olivat matkalla saman asian vuoksi.

IMGP7926

Pariisissa pidettiin 30.11. – 11.12. YK:n järjestämät ilmastoneuvottelut, joissa maailman valtiot pyrkivät sopimaan yhteisistä tavoitteista ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Perinteisesti näiden neuvottelujen ongelmana on ollut se, että vaikka kaikki tietävät, että ilmastonmuutokselle on tehtävä jotain ja että se on valtava uhka kaikille maailman valtioille, kukaan ei halua joutua maksamaan toista enemmän. Tämän päivän poliittista menetystä pelätään tulevien sukupolvien elinehtojen menetystä enemmän. Kysymys on siis siitä, että kuka maksaa ja kenelle, ja kuka leikkaa päästöjä ja kuinka paljon. Asiahan ei ole niin yksinkertainen, että todettaisiin että maailman päästöistä on vähennettävä X prosenttia, ja sitten kaikki maat leikkaisivat sen verran. Vastuiden määrästä kiistellään jatkuvasti, ja aivan oikeutetusti. Länsimaat ovat saaneet saastuttaa huoletta 1800-luvulta saakka ja nostaneet elintasoaan koko sen ajan, kun taas monissa kehittyvissä maissa teollisuutta on alettu kehittämään vasta viime aikoina. On ymmärrettävää, että nämä valtiot vaativat länsimailta kovempia toimia. Vaikeuksia tuo myös ilmastorahoitus, jota rikkaammat maksavat köyhemmille tukeakseen näiden ilmastotoimia. Esimerkiksi Kiinan ja Intian kaltaiset valtavat maat, jotka ovat perinteisesti lukeutuneet kehittyvien maiden joukkoon, alkavat pikkuhiljaa olla sen verran vauraita, että tukien saamisen sijasta niiden alkaisi olla aika tukea köyhempiä maita ilmastotavoitteissaan. Näiden maiden johdot taas eivät tietenkään halua moiseen suostua.

IMGP7376(2)

Jokainen valtio siis ajaa omaa agendaansa, ja ainakin oma kuvani on, että monilla on hyviä ja perusteltuja pointteja ja vaatimuksia, mutta ongelmana on jouston ja kompromissihalun puute. Neuvotteluissa on perinteisesti ollut omat hyviksensä ja pahiksensa. Köyhimmät ja haavoittuvimmat maat ovat ymmärrettävästi vaatineet kovimpia toimia. Näitä ovat monet Afrikan ja Tyynenmeren maat. Harva taas yllättyy siitä, että Saudi-Arabia, Venezuela ja Venäjä ovat olleet pahimpia vastaan hankaajia. Kuitenkin myös sellaiset sivistyneet hyvinvointivaltiot kuin Norja ja Kanada ovat lukeutuneet perinteisesti pahisten kööriin, ja Suomenkin maine on näissä piireissä aika huono, mikä ei oikeastaan yllätä. Täällä kun turpeenpoltto käy melkein ympäristöteosta. Kuvaavaa on myös verrata eri maiden neuvotteluagendoja toisiinsa. Yhdysvalloille ilmastorahoitus on ok, mutta he eivät halua maksaa korvauksia ilmastonmuuton aiheuttamista haitoista, koska se ei olisi perustuslaillista. Saudi-Arabia ei halua vähentää fossiilisten polttoaineiden käyttöä. Malediivit taas haluaa, että heidän maansa ei hukkuisi kokonaan veden alle, ja että heillä olisi joku paikka missä elää.

 

Pariisiin

Maanantai-iltapäivänä 7.12.2015 retkueemme siis lähti Helsingistä matkalle kohti Pariisia. Koska kyse oli ympäristötietoisen väen mielenosoitusmatkasta ilmastoneuvotteluihin, matkaan lähdettiin ympäristöystävällisesti bussilla lentokoneen sijaan. En tuntenut ennestään matkaporukasta ketään, mutta henki oli hyvä eikä yksinäisyydestä tarvinnut kärsiä. Sain viikon aikana monia hienoja uusia tuttavuuksia.

IMGP7022

Vuosaaressa bussi nousi lauttaan, jonka määränpäänä oli Saksa. Olin tyhmä enkä ottanut huomioon, ettei laivalla ole ruokakauppoja, ja eväänäni oli vain kaksi fetajuusto-pinaattipasteijaa. Törkyhintaista kahvilaa ja vielä törkyisempää buffetia en halunnut säästösyistä käyttää, ja varauduin jo 30 tunnin paastoon ja säännöstelyyn. Kaupan tax-free kuitenkin pelasti minut. Parin päivän dieetti suklaata ja suolapähkinöitä ei kuitenkaan tee hyvää mielenterveydelle, ja seisoessani  myöhään tiistai-iltana Travemünden Shellin bensankatkuisella pihalla melkein itkin ilosta ahtaessa naamaani kumista juustosämpylää. En muista milloin olisin viimeksi syönyt mitään yhtä ihanaa.

IMGP8417

Travemündestä on Pariisiin noin 1000 kilometriä matkaa, ja sitä lähdettiin taittamaan yön pimeydessä. Huonosti nukutun yön ja parin lakisääteisen tauon jälkeen saavuimme keskiviikkona aamupäivästä Pariisiin. Perillä löydettiin paikalliset kontaktit, joiden kanssa puitiin aikatauluja ja majoitusta. Alkujaan meille oli sovittuna majoitus erääseen vallattuun taloon, mutta vähän ennen saapumistamme oli poliisi ratsannut paikan ja vienyt kaikki sinne tuodut sängyt pois, joten suunnitelmia piti muuttaa viime tingassa. Onneksi tilalle löytyi toinen vallattu talo, jossa saimme olla ensimmäisen yön, minkä jälkeen pääsisimme koulumajoitukseen. Talonvaltaus nostattanee konservatiivisemmissa lukijoissa veren kiehumaan ja ”saatanan roisto!” -huudot kielenpäälle, joten lienee paikallaan selittää, että monissa Euroopan maissa valtauskulttuuri on selvästi Suomea pitemmälle kehittynyttä ja yleisemmin hyväksyttyä. Tässä uudessa majapaikassammekin talon omistajan kanssa oli sopimus, jonka mukaan siellä saatiin olla neuvotteluiden loppuun saakka.

IMGP7569

Vaikka yö bussissa oli epämukava ja uni katkonaista, ei keskiviikkona vielä ehditty lepäämään, vaan päivä oli täynnä ohjelmaa. Ilalla majoitukseen saapuessani olin siis jo sen verran puhki, etten enää jaksanut sosialisoida tahi istua kuppiloissa, vaan rojahdin saman tien nukkumaan. Joulukuinen yö on pariisissa kylmä, eikä lämmittämätön, vetoinen toimistorakennus tarjonnut juurikaan suojaa. Torstaiaamuna kaikki valittelivatkin huonosti nukuttua yötä ja vilua. Minä en ollut kuitenkaan aikoihin nukkunut yhtä hyvin. ViNOlainen Vera Kauppinen oli ollut yön omassa majoituksessaan, ja hän lainasi ystävällisesti minulle pumpattavaa ilmapatjaansa. Osasin myös varautua kylmyyteen, ja ryömin makuupussiin vaatteet päällä, ja suljin sen pääni yläpuolelta kiinni. Kylmän ja kovan sijasta yöni siis oli lämmin ja pehmeä. Aamulla vieressäni nukkuneet katsoivat huvittuneena, kun muiden pakkaillessa ja laittautuessa makuupussimakkarasta kuoriutui lähtövalmis mies valmiiksi pipo ja villapaita päällä.

IMGP7261(2)

Pariisissa päiväohjelmat olivat kunkin itsensä vastuulla, ja yhteisissä aamupalavereissä puitiin päivän mahdollisuuksia, joita Pariisissa riitti. Ilmastokokousta varten kaupunkiin oli saapunut tuhansittain ihmisiä ympäri maailmaa, ja joka päivä eri puolilla kaupunkia järjestettiin paneeleja, keskustelutilaisuuksia, koulutuksia, työpajoja, mielenosoituksia ja tempauksia. Itsekin tuli haahuiltua vaikka missä, mutta ehdottomasti mielenkiintoisin tapahtuma oli, kun Kepan Jonas Biström ja SAK:n  Pia Björkbacka tulivat kertomaan meille neuvotteluiden etenemisestä. Toisille taiteelliset työpajat ja mielenosoitustempaukset ovat luontevat tapa vaikuttaa, mutta itse suosin tietoa ja raakaa faktaa, jotka mahdollistavat ongelman laajemman ymmärtämisen ja siten siitä järkevästi keskustelemisen. Biström ja Björkbacka tarjosivat meille valtasti tietoa ja näkemystä neuvotteluiden todellisuudesta ja ilmastonmuutoksen realiteeteistä.

IMGP7772

Vaikka kyseessä olikin valveutunut mielenosoitusmatka, olen sydämessäni sen verran porvarillinen, että Pariisissa ollessani halusin hiukan myös turistoida. Livahdin siis perjantaina Louvreen, jossa en edellisellä turistimatkallani ollut käynyt. Olin mielessäni varautunut kalliiseen lippuun ja valtavaan ryysikseen, mutta perillä koin iloisen yllätyksen. Kävelin vailla mitään jonotusta läpi turvatarkastuksen ja suoraan vapaalle lipunmyyntipisteelle, jossa myyjä iän ja kansallisuuteni varmistettuaan kertoi, että alle 26-vuotiaat EU-kansalaiset pääsevät sisään ilmaiseksi passia näyttämällä. Arkipäivänä turistisesongin ulkopuolella ei näyttelyissäkään ollut tunkua, ja saatoin lampsia Mona Lisaakin pällistelemään ilman hetkenkään seisoskelua. Törmäsin paikalla myös pariin muuhun ryhmäläiseen, ja käynnistä kehkeytyi kaikin puolin hieno kokemus. Suomen museoiden toivoisi ottavan mallia Ranskasta.

IMGP7784

 

Lauantain suurmielenosoitus

Marraskuun terrori-iskujen seurauksena alkujaan suunniteltu suurmielenosoitus peruttiin, ja lopulta viranomaisten kanssa saatiin sovittua toinen mielenosoitus luantaina 12.12.  Riemukaarelta alkavalle Avenue de la Grande Arméelle. En ole koskaan oikein tuntenut oloani kotoisaksi mielenosoituksissa, mutta minulla oli mukanani ihan hyvä kamera, joten käytin tilaisuuden hyväksi toisella tapaa. Vaikka en itse osoittaisikaan mieltä, ei sitä joka päivä pääse kokemaan suurmielenosoitusta Pariisissa, ja ajattelin ainakin voivani saada joitain ihan hyviä otoksia.

IMGP7898

Grande Arméen mielenilmaukseen oli poliiseilta lupa, ja heitä oli sankoin joukoin paikalla takaamassa turvallisuutta. Väen valuessa paikalle bulevardia ympäröivät pikkutiet oli suljettu, ja poliisi tarkasti mielenosoittajien laukut heidän mennessään ohi. Koska en itse ollut osoittamassa mieltä vaan kuvaamassa, päätin kokeilla onneani ja kävelin määrätietoisesti kamera koholla suoraan turvatarkastuksen ja poliisilinjojen ohitse. Suunnitelma toimi, ja poliisit tuskin vilkaisivat suuntaani. Samaa taktiikkaa käytin koko tapahtuman ajan. Paikalla pörräsi tiedotusvälineiden edustajia kaikkialta maailmasta, ja keskittynyt katse ja määrätietoinen asenne riitti sulauttamaan minut joukkoon. Vaikutin ilmeisesti kuitenkin enemmän toimittajalta kuin mielenosoittajalta, ja pääsin vaivatta kulkemaan ja kuvaamaan poliisilinjojen kummallakin puolin, eikä minua pysäytetty tai tarkastettu kertaakaan. Liikkumavapaus toi mukanaan hyviä kuvakulmia ja perspektiivejä.

IMGP7843

Ensimmäiset pari tuntia kuljeskelin ympäri Grande Arméeta, ja otin kuvia kaikesta ympärillä tapahtuvasta. Niitä kuvia on tämä päivitys täynnä, joten niistä on turha kertoa enempää. Yhden hienon asian haluan kuitenkin mielenosoituksesta mainita erikseen, ja se on paikalla toimineet kansankeittiöt. Nämä pienet ruokapisteet olivat täysin vapaaehtoisten pitämiä, ja niistä sai vegaaniruokaa rahalahjoitusta vastaan. Ruoka-ainekset oli joko dyykattu tai saatu lahjoituksina. Viime toukokuussa Ranska kielsi kaupoilta ruoan heittämisen roskiin, jonka jälkeen hävikkiruoka on toimitettava joko hyväntekeväisyyteen, eläinten rehuksi tai kompostoitavaksi, ja laki näkyi ruokatarjonnan monipuolisuudessa. Kansankeittiöiden ruoka oli siis monipuolista, halpaa, ekologista ja kaiken lisäksi aivan järkyttävän hyvää. Ja en tarkoita että hyvää vegaaniseksi roskisruoaksi, vaan niin hyvää, että olisin ilomielin maksanut siitä ravintolahinnan, enkä minä ole edes kasvissyöjä.

IMGP7961

Kansankeittiössä oli siis hyvä täydentää energiavarastojaan parin tunnin juoksentelun jälkeen, ja energiaa tarvittiinkin, sillä pian asiat muuttuivat mielenkiintoisiksi. Jossain vaiheessa mielenosoitus oli alkanut liikkumaan Riemukaarelta poispäin. Kun kärkijoukko sitten saavutti Grande Arméen loppupään, oli tie tukittu poliisiautoin, ja heitä odotti poliisilinja mellakkavarusteineen. Itse seurasin paraatipaikalta poliisien takaa, kun tuhatpäinen ihmismassa lähestyi tiesulkua. Tunnelma oli latautunut, ja vieressäni seisoi muutama muu kuvaaja kamerat valmiustilassa, kuin myös koko kohtauksen videokameralla taltioiva poliisi. Jännityksellä odotin, mitä tuleman pitää.

IMGP8190

 

Saavuttuaan tien päähän mielenosoitus pysähtyi poliisien eteen, mutta hetken päästä kävi ilmi, että toisella puolella tietä poliisilinja vuosi, ja mielenosoittajia pääsi heidän ohitseen jalkakäytävälle. Pingoin seuraamaan tilannetta toiselle puolelle, missä väkijoukko jatkoi viereiselle tielle, pysytellen edelleen jalkakäytävällä. Otin etujoukon kiinni päästäkseni seuraamaan tilanteen kehitystä. Jalkakäytävän reuna oli täynnä pysäköityjä poliisiautoja ja poliiseja, joita mielenosoittajat ohittivat iskulauseita huutaen. Itse juoksin tienreunassa vieressä. Erään risteyksen jälkeen vilkaisin taakseni, ja näin väkijoukon päässeen poliisien ohi kadulle, johon heitä nyt lappasi pysäyttämättömänä virtana. Juoksin edellen kuvia ottamaan ohittaen poliisin, joka selitti radiopuhelimeensa, kuinka mielenosoitus oli vallannut kadun. Koska mielenosoituksen ei ollut tarkoitus poistua Grande Arméelta, ei tätä katua ollut suljettu liikenteellä, ja näin kuinka mielenosoittajien edellä vastaantulevat autot ensin hidastivat, ja sitten pysähtyivät nähdessään kadulla vastaan marssivan väkijoukon, ja lähtivät sitten kiireessä tekemään U-käännöstä päästäkseen livohkaan ennen kuin he juuttuisivat autoineen ihmismassaan.

IMGP7936

Tilanne jatkui näin pitkään. Mielenosoitus liikkui työntäen liikennettä edellään, ja minä juoksin etujoukon matkassa kuvia ottaen. Joka risteyksessä odotin näkeväni poliisien sulkeneen tien ja pysäyttävän väkijoukon tarpeen tullen voimakeinoinkin, mutta he tyytyivät vain seuraamaan tilannetta, vaikka muutamat hypistelivätkin mellakkakilpiään ja konepistooleitaan valppaina. Matka jatkui täten, kunnes tulimme suureen liikenneympyrään, jonka toisella puolella kulkusuunnassamme siinsi Eiffel-torni. Matkan määränpää selvisi minullekin.

IMGP8222

Kuljin siis kansan mukana Ranskan Merimuseon pihan poikki, halki Trocaderon puutarhojen, yli Seinen pitkin Pont d’Iénaa aina Eiffelille saakka. Siellä mielenosoitus alkoi hajaantumaan. Osa istui sillalle ja piti sitä hallussaan. Osa jatkoi tornin ohi Champs de Marsille, jossa toinen mielenosoitus oli menoillaan. Osa taas jäi tornin alle, jossa järjestettiin joukko erilaisia tempauksia. Poliisi oli eristänyt koko alueen, ja matkamuistomyyjät katselivat toimettomina vierestä. Poukkoilin ympäriinsä vielä ehkä tunnin kunnes totesin, ettei tilanne siitä enää mihinkään kehity, ja jatkoin matkaani. Champs de Marsin toisella puolella oli tapahtuma, jota varten oli rakennettu lava musiikkia ja puheita varten. Kuuntelin viimeiset palopuheet ennen kuin tapahtuma julistettiin loppuneeksi, ja ihmisiä alkoi valua ohi poliisien kohti läheisiä metroasemia. Olin juossut ympäri katuja viisi tuntia ja ottanut vajaat 800 kuvaa. Oli hyvä aika päättää antoisa päivä.

IMGP8472

Opetuksia kansalaisvaikuttamisesta

Mitä asioihin vaikuttamiseen tulee, ovat vaalit, politiikka ja puoluetoiminta aina olleet minulle luontaisin tapa toimia. Mielenosoitukset, järjestötoiminta ja muu vastaava ruohonjuuritason toiminta ovat olleet vieraampia, ja tämä matka opetti minulle paljon toisenkinlaisen vaikuttamisen osalta. Siitä, kuinka monia tapoja vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja päätöksentekoon onkaan.

IMGP8144

Erityisen valaiseva kokemus oli lauantain suurmielenosoitus. Kuten sanoin, en ole koskaan oikein viihtynyt mielenosoituksissa. Pidän asiallisesta ja faktapitoisesta keskustelusta, oli se sitten rakentavaa sopimista tai väittelyä debaatin vuoksi, ja iskulauseiden huutamisesta kadulla tulee minulle vähän kiusaantunut olo.  En siis ole juurikaan mielenosoituksissa pyörinyt, ja vaikka Pariisissa väkimäärä olikin lopulta aika pieni, vain noin 15 000 ihmistä, en ole ennen ollut vastaavan kokoluokan demonstraatioissa.

IMGP8543

Monet kyselivät minulta, että mitä siellä Pariisissa sitten oikein vastustettiin, ja että mitä sillä sitten saatiin aikaan? Näihin kysymyksiin sisältyy pari harhaolettamusta. Ensinnäkään mielenosoituksella ei välttämättä vastusteta mitään. Pariisissakin ennen kaikkea vaadittiin kunnianhimoisempia tavoitteita ja konkreettisia toimia ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Ei tarvitse olla kummoinen viherhippi tai anarkokommunisti ollakseen sitä mieltä, ettei yksilöillä, yrityksillä tai valtiolla ole oikeutta tuhota yhteistä planeettaamme ja tulevien sukupolvien elinolosuhteita. Toinen harhaoletus on, että mielenosoituksella pitäisi olla välitön vaikutus johonkin. Pariisin mielenosoituksilla ei varmasti ollut minkäänlaista vaikutusta sopimuksen lopputulokseen. Itse näkisin sen merkityksen ennen kaikkea voimaannuttavana tekijänä. Pariisiin oli kokoontunut kymmeniätuhansia ihmisiä ympäri maailmaa, ja kaikista eri taustoista ja yhteiskuntaluokista. Oli kolumbialaisia maanviljelijöitä, yhdysvaltalaisia pyöräilijöitä, hawaijilaisia alkuperäisaktivisteja, malawilaisia kalastajia ja suomalaisia nuorisopoliitikkoja. Oli vanhuksia ja lapsiperheitä, pellejä ja pukkumiehiä, nuoria ja vanhoja, opiskelijoita ja duunareita, ja kaikki saapuneet saman asian vuoksi. Todellinen vaikuttaminen tapahtuu kotimaissa, mutta siinä vaiheessa kun sitä seisoo viimaisessa räntäsateessa jossain Joensuun torilla yhdentoista muun kanssa vastustamassa uraanikaivosta Pohjois-Karjalaan, voi olla todella tärkeää tietää, ettei aatteensa kanssa ole yksin, vaan että miljoonat ympäri maailmaa ovat samalla asialla. Ja kun koko maailmaa koskettavista asioista kokoonnutaan pienellä joukolla sopimaan, onhan se hyvä kun kadulla näkyy, että asia kiinnostaa ihmisiä ja koskettaa kaikkia.

IMGP7870

Opin siis jotain mielenosoituksista, mutta on silti sanottava, etten itse niihin ala aktiivisesti osallistumaan. Iskulauseet ja banderollit eivät edelleenkään ole minun juttuni, mutta ymmärrän ainakin vähän paremmin niitä, joiden se on. Silti, olihan se hieno hetki, kun mielenosoitus valtasi kadut ja käänsi liikenteen, ja olihan se komeaa nähdä tuhansien marssivan halki Pariisin Eiffel-Tornille. Sai siitä ehkä jotain voimaa itsekin.

Neuvotteluiden tulos

Sopimus siellä Pariisissa sitten saatiinkin aikaan, ja vieläpä sellainen, jota 195 valtiota sitoutuivat kannattamaan. Sopimusta riemuittiinkin laajalti kansan parissa ja mediassa, ja sosiaalinen media täyttyi poliitikkojen ilonkyynelistä. Varaukseton riemu taitaa kuitenkin olla hiukan ennenaikaista. Sopimuksessa valtiot sitoutuvat tavoittelemaan lämpenemisen pysäyttämistä 1.5 asteeseen, mikä olisi tietenkin loistava juttu, elleivät sopimuksessa mainitut toimet johtaisi 2.7 asteen lämpenemiseen, mikä tarkoittaisi jo hallitsematonta, maailmanlaajuista katastrofia. On helppo sitoutua kauniiseen tavoitteeseen, kun ei kuitenkaan sitouduta tavoitteeseen johtaviin toimiin.

IMGP7203

Eräs huomionarvoinen yksityiskohta on korotus ilmastorahastoon, jolla tuetaan köyhiä maita niiden ilmastotoimissa. Aiemmin summa on ollut 100 miljardia dollaria, mitä päätettiin nyt korottaa. Summa voi vaikuttaa suurelta, mutta otetaanpa pari vertailukohtaa. Esimerkiksi euromaat ja kansainvälinen valuuttarahasto tukivat Kreikkaa ensin 110 ja sitten 130 miljardilla eurolla, ja viime vuonna tehtiin päätös vielä kolmannesta, 86 miljardin euron paketista. Nykykurssilla (mikä ei ole järkevä vertailuluku mutta toimii suuntaa-antavana esimerkkinä) se olisi yhteensä noin 354 miljardia dollaria. Yhdysvaltain budjetista taas käytettiin viime vuonna yli puolet eli 573 miljardia dollaria asevoimiin, joista 85,2 miljardia oli korvamerkitty  Afganistanin sotaan. Yhdysvallat käyttää siis vuosittain vain ja ainoastaan Afganistaniin lähes yhtä paljon rahaa, kuin mitä kansainvälisesti on luvattu ilmastorahoitukseen. Tämän lisäksi ilmastorahoituksen toteuttamistavoista taistellaan jatkuvasti, ja käytännössä hyvin vähän apua on päässyt perille. Ilmastonmuutoksen torjumiseen on siis olemassa keinot ja varaa, mutta vain poliittinen tahto puuttuu.

IMGP7820

Ei sopimus kuitenkaan ihan pelkkää huonoa ollut. Selvää on, että jonkinlainen sopimus oli saatava aikaan, ja 1.5 asteen tavoite on hyvä asia, vaikka keinoja siihen pääsemiseksi ei vielä olekaan. Neuvottelupöydissä taistelu jatkuu, ja vuodesta 2020 eteenpäin on sovittu viiden vuoden tarkistuskierroksista, jolloin tavoitteita voidaan sorvata tiukemmiksi. Toivottavasti siihen mennessä valtiot saavat vähän järkeä päähänsä ja tajuavat, ettei ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä ole kyse kansallisten etujen ristiriidasta, vaan kansainvälisestä elinehdosta. Ja toivottavasti älyävät vähentää päästöjään ilman kansainvälisiä sopimuksia. Vaan siinähän kansalaisjärjestöt taas astuvat kuvaan. On niiden tehtävä nalkuttaa asiasta niin pitkään, että muutoksia tapahtuu, ihan vaikka vaan siksi että aktivisteista päästäisiin vihdoin eroon.

 

Tarinan lopetus

Aikaisin sunnuntaiaamuna pakkauduimme taas bussiin ja suuntasimme kotia kohti. Tällä kertaa tulimme Skandinavian kautta, yövyimme Kööpenhaminassa ja matkaan mahtui paljon paikallaan istumista. Koko matkan ainoa selkkaus viranomaisten kanssa sattui Tanskan ja Ruotsin rajalla, kun Ruotsin tulli päätti ilkeyttään syynätä koko bussin lattiasta kattoon. Väittivät sitä tavalliseksi toimenpiteeksi, mutta selväähän se on, ettei täyteen ahdetun suomalaisbussin purkaminen kaikista matkustajista ja matkatavaroista ja kaiken läpikäyminen huumekoirien kanssa ole mikään perustoimenpide. Aikataulumme oli jo valmiiksi tiukka, ja kokenut kuskimme kihisi raivosta ja puhkui vihaa haalaripukuisia naapureitamme kohtaan. Mitään ongelmaa ei tietenkään löytynyt, joten saatoimme jatkaa matkaa. Loppumatkalla ei sattunut sen kummempia. Tukholmasta tulimme veden yli laivalla, ja jos ruotsinlaiva on jo konseptina masentava, niin maanantai-iltana se vasta masentava onkin.

IMGP8607

Vaihtovuodellani Kiinassa tutustuin malediivilaiseen Harrisiin, joka usein kertoili kotimaastaan. Hänen puheissaan maalautui kuva pienestä valtiosta, joka oli onnistunut järjestämään asiansa hyvin ja joka oli entiseksi siirtomaaksi poikkeuksellisen hyvinvoiva ja tasa-arvoinen. Suututti ja masensi ajatella, kuinka ilmastonmuutoksen myötä heidän maansa katoaisi ensimmäisenä, eikä se olisi millään tapaa heidän oma vikansa. Pariisin matka oli siis mukava ja opettavainen, mutta näissä asioissa tulee aina mieleen, että kuinka eri lailla ilmastonmuutoksen suhtauduttaisiinkaan, jos Malén sijasta hukkumassa olisikin Berliini, tai jos malediiviläisten sijasta maansa joutuisivat jättämään suomalaiset.

IMGP7054